Nyt löytyi veroille maksaja!

Tv2:n A2-illassa 12.9. keskusteltiin syntyvyyden rajusta laskusta Suomessa. Otsikko oli juhlavasti ”Lisääntymis-ilta”. Keskustelun lähtökohtana oli se, että Suomesta loppuvat veronmaksajat ja jotain tarttis tehdä.

Ihan koko ohjelmaa en pystynyt katsomaan, sillä minun oli laitettava tulevia veronmaksajia nukkumaan. Olen seurannut keskustelua laskeneista lapsiluvuista myös muualta ja kovasti sitä tunnutaan olevan huolissaan huoltovajeesta, eli siitä, että maksajia on liian vähän ja kustannettavia on liikaa. Ollaan siis tilanteessa, jossa on raskas reki ja länget valmiina,  mutta hevonen puuttuu.

Lapsia saadaan vähemman ja myöhemmin. Eli tavallaan juuri siten, miten on aina neuvottu, eli ”Ensin opiskelut valmiiksi, elämä raiteilleen, luotettava puoliso rinnalle ja sitten niitä mukuloita”. Nyt ollaan ongelmissa, kun lapsia syntyy liian vähän. Lääkkeeksi on ehdotettu muunmuassa sitä, että nuoria kannustettaisiin saamaan lapsia jo opiskeluaikoina. Ja että on ihan ok, että lapsia syntyy levällään olevan elämän keskelle. Kunhan niitä lapsia vaan syntyis.

No mutta, pikku hiki nousee. Eihän uuden elämän tarkoitus voi olla verojen maksaminen. Ei uusien sukupolvien ponnahduslauta elämään voi olla se, että nytpä pääsen maksamaan edeltävän jengin eläkkeitä.

Mutta eipä hätää! Ratkaisu on käsillä. Tiedämme, että robotit tekevät monet työt paremmin, tehokkaammin ja laadukkaammin kuin ihminen. Helsingin Sanomissa uutisoitiin 13.9., että ”Robotit voivat korvata muutamassa vuodessa peräti neljänneksen sairaanhoitajista ja lähihoitajista”. 

Robotit kasaavat, leikkaavat, hoitavat, kuljettavat, jakavat ja lajittelevat. Koneälyn avulla pystytään ihmeisiin! Ihmisten tekemiä töitä häviää kiihtyvällä tahdilla digitalisaation edetessä ja robotiikan kehittyessä. No mutta hemmetti! Sittenhän on hyvä, että suomalaisia syntyy vähän. Ei meitä tarvita niin paljoa, antaa robottien hoitaa hommat.

Nyt tarvitaan TAX-ME-robotti. Sen slogan voisi olla ”Make me pay, tax me ´till I´m blue”. Onko se mobiiliappi vai jokin fyysinen kone? Tarvitseeko kenenkään käyttää sitä vai toimiiko se itsenäisesti? TAX-ME on tulevaisuuden veronmaksaja. Veronmaksu jos mikä on sellainen työ, jossa ihmiset ovat huonoja ja sitä ihmiset ovat haluttomia tekemään. Ajatellaanpa vaikka väsyneitä erehtyväisiä ihmisiä pankeissa ja pörsseissä. Eikö koneälyinen uupumaton TAX-ME-tekisi heidän hommat paremmin? Eläkeyhtiöiden erehtyväiset sijoitusasiantuntijat, ulos vaan ja TAX-ME sisään.

Suomessa on tällä hetkellä Tilastokeskuksen mukaan noin 214 000 työtöntä työikäistä työkuntoista työnhakijaa. Kun on näin paljon työttömiä ja robotiikan ennustetaan vievän neljäsosan nykyisistä työpaikoista, niin eikö vain olekin hyvä että lapsia syntyy vähän?

15 vuotta sitten me silloiset parikymppiset hieroimme käsiämme yhteen. Suuret ikäluokat olivat pian jäämässä eläkkeelle ja meitä odottaisi työpaikkojen runsaus. Mutta puf! Työt katosivat. Työhaluista porukkaa istuu kotona. Verojen maksaminen vaikeutuu oleellisesti kun ei ole työtä eikä palkkaa. En sano näin ollakseni pessimisti. Sanon tämän siksi, että oliskohan tässä tuotekehityksen lähtökohta. Verojenmaksu on vaikeaa ja epämieluisaa. Olisko roboteista ja koneälystä verojenmaksajaksi?

Juha Sipilä ei ole sun mutsis

”Pääministeri tulee puhumaan väärin”  Puhe sai kritiikkiä jo ennakkoon.

”Pääministeri puhui väärin” Blogit täyttyvät jälkipyykistä.

”Pääministeri puhui väärässä paikassa” Yleisradiossa esitetty puhe oli väärin.

Me suomalaiset todella luotamme Juha Sipilään. Tutkailemme hänen toimiaan kriittisesti ja puhumme suumme puhtaaksi isoon ääneen kun moitittavaa löytyy. Me luotamme siihen, että Juha Sipilä jaksaa kuunnella murinat ja ärinät eikä hylkää meitä ikinä.

Kuulostaako tutulta?

Ihmiset puhuvat Sipilästä kuin mutsistaan. Ja kuten mutsit, on a daily basis, on Sipiläkin kovan paikan edessä. Pitää saada koko kuvio toimimaan, ja joskus on pakko vetää tiukkaa linjaa ja antaa yhden lauseen toimintaohjeita imperatiivissa ettei koko orkesteri hajoa omaan mahdottomuuteensa.

Minua häkellyttää ihmisten luottamus Sipilän jaksamiseen. Ihan oikeasti vissiin luullaan, että Sipilän pinna ei katkea ikinä, että se jaksaa meitä vaikka me oltais kuinka rasittavia. Mutta toisin kuin mutsien, Sipilän ei tarvitse kuunnella ja jaksaa meitä loputtomasti. Sipilä voi halutessaa todeta, että ”Te taidatte pärjätä täällä ihan hyvin, minäpä lähden”.

Oikeasti, miettikää millaiseen liriin me jouduttais jos Sipilä lähtis. Kuka tulis tilalle? Olisko nykyinen ulkoministeri Soini mieluisampi pääministeri? Tai valtionvarainministeri Stubb? Vai nousisko maakunnasta joku poliittinen Seppo Räty tekemään kerrankin oikeita päätöksiä kansan hyväksi ja nostais Suomen suosta?

Please. Lopetetaan uhma- ja teini-ikäinen itsekeskeinen nillitys ja ollaan aikuisia.

 

Periaatteessa ja käytännössä

Muotoilijana sitä törmää joskus tilanteeseen, jossa koko työn alla oleva kokonaisuus kaipaa uudistamista. Asiakas esimerkiksi kokee, että hänen mallistonsa / bisneksensä / yrityksensä imago tms on totaalisen remontin tarpeessa eikä vanhalla kaavalla enää pärjää. Asiakkaalla on suuri innostus uudistuksille ja vaikuttaa että ihan kaiken voi muuttaa. Ok.

Sitten tulee aika käydä käytännön työhön. Hiljalleen hiipii esiin muutosvastarintaa. Asiat kyllä tarttis tehdä ihan toisin, mutta kun on niin turvallista tehdä asiat niinkuin aina on tehty. Tässä kohtaa kokenut ja viisas muotoilija kiittää yhteistyöstä ja lähtee. Hän näkee, että asiakas ei oikeasti halua muutosta, puhuu vaan. Hölmö ja kokematon jää yrittämään muutosta vastahakoisen asiakkaan kanssa.

Olemme saaneet keväästä asti seurata Sipilän uudistusprosessia. Valtakunnassa on ollut valtava tarve muutokselle, kyllä, ja halu rakentaa uutta menestystä ihan uusin keinoin. Mutta käytännössä jokaisella on peffa kiinni penkissä: Minun tontille ei tulla uudistamaan mitään. Leikatkaa jostain muualta.

Uutisia ja blogeja seuratessani minua ärsyttää. Juha Sipilää raavitaan ja haukutaan oikealta ja vasemmalta. Kaikki mitä hän tekee, tuntuu olevan väärin.

Tekisi mieleni muistuttaa vanhasta Johannes Virolaisen viisaudesta: Kansa on puhunut ja pulinat pois. Meidän kaikkien tarttis muistaa, että kansa on valinnut Juha Sipilän asemaan, jossa hän on nyt. Hän uudistaa, ihan niin kuin me toivottiin.

Peräänkuulutan myös työrauhaa hallitukselle. Annetaan niiden tehdä viisaita ja tyhmiä päätöksiä ihan rauhassa. Seuraavissa vaaleissa on aika näyttää ovea kelvottomille ja antaa kunniaa onnistujille. Mutta se, että keskeneräistä työtä arvostellaan ja kilvan työnnetään kapuloita rattaisiin, se on alhaista. Meidän fiksujen suomalaisten tarttis pystyä parempaan.

Keijupalvelun terveisiä

Maailma on ihmeellinen. Se on ihmeellinen aikuisille, ja ihmeellinen se on lapsille. Meillä on sellainen lapsi, Lauri 11 v, joka on 1-vuotiaasta asti rakastanut risteyksiä, karttoja, siltoja ja ruuhkaa. Laurin eräs ensimmäisistä sanoista tuli, kun ajettiin maantiesillan ali: ”Läpikautta!!”

Se alkoi kolmella palikalla. Kaksi palikkaa oli porttina ja yhden piti ajaa portista läpi. Lauri piti porttia ja pyysi: ”Äiti, sano lim-lom”. Sanoin ”Lim-lom”. Portit aukesivat ja palikka ajoi portista läpi. Uudestaan. Uudestaan. Ad infinitum, lim-lom ja portti auki.

Palikoista oli luontevaa siirtyä legoihin. Tuli risteyksiä ja risteyksiin liikennevaloja. Jalankulkuteitä ja liikennevalo-ohjattuja autotien ylityksiä. ”Äiti, kävele reippaasti tien yli, liikennevalo vilkkuu jo!”

Sitten tuli pahvia, vessapaparirullia, teippiä ja koko huoneen kokoisia eritasoliittymien ja liikenneympyröiden sokkeloita. Parkkitaloja ja satamaterminaaleja.

Nyt on tehty ensimmäinen oma kangaskuosi, joka just lähti painoon. Sen nimi on ”Maailman kartta”. Ohessa pari yksityiskohtakuvaa maistiaisiksi. Jokainen kaista ja risteys on harkittu, jokainen tie johtaa perille.

Laurilla on kahden vuoden ajan ollut melkein oikea oma yritys. Sen nimi on ”Laurin Keijupalvelu”. Keijupalvelu tarjoaa joulun toivelahjoiksi Kauniiden unien tyynyliinoja Maailman kartta -kuosilla. Jos elämässä on matkalla jotakin päämäärää kohti, niin Laurin karttojen avulla löytää varmasti perille!

Kankaat ovat parasta laatua, 100% puuvillaa ja ne painetaan Helsingissä. Tyynyliinat ommellaan Lahdessa (Lauri ja minä ompelemme).

Iloista joulun odotusta kaikille ja tervetuloa ostoksille Laurin Keijupalvelun tiskille joulumyyjäisissä!

Kysymyksiä ja ihmetystä saunassa

Ei pidä uikuttaa terveydellisistä rajoitteistaan. Kelläpä pikkuharmeja ei olisi. Ja vaivoistaan valittaminen paljastaa ikääntymisen. Ei siis sitä.

Puhunpa sen sijaan saunomisesta ja siitä miten saunassa ollaan. Suomalainen sauna, meidän kaikkien oma kansallinen rakkaustarina. Sauna kuuluu jouluun ja juhannukseen ja lauantaihin ja uimahalliin ja treenamisen jälkeen mennään saunaan.

Miten saunassa ollaan? Siihen ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Sekasaunassa vai naiset ja miehet erikseen? Kummankin ajatuksen kannattajat ovat sitä mieltä, että oma mielipide edustaa aitoa ja alkuperäistä suomalaista perinnettä.

Entä sitten löylyn heitto? Tämän minä haluaisin todella tietää. Miten löylyn heiton kanssa menetellään?

a) Kysytään muilta saunojilta että sopiiko heittää löylyä

b) Ylälauteilla istuva saa heittää löylyä mielin määrin.

Eipä muuten, mutta olen tämän matalan verenpaineeni kanssa vähän ihmeissään uimahalleissa. Monesti käy niin, että makoillessani yksin saunassa kanssauimahallinkäyttäjä tulee saunaan ja alkaa mitään kysymättä mättämään vettä kiukaalle. Minun on lähdettävä välittömästi.

Yleensä toinen sauna on kuumempi kuin toinen. Valitsen aina sen miedomman saunan. Kuumuudensiedon ja löylynheiton suomenmestaruuskisoja tullaan pitämään myös mietoon saunaan ja lällärit saavat lähdöt.

Miten on? Miten menetellään oikein löylynheiton kanssa? Onko se niin, että heikot sortuu elon tieltä ja heittäjä porskuttaa ylälauteelta? Että hän, joka ei kestä kunnolla kuumaa, siirtyy alalauteille tai oven ulkopuolelle? Onko huono löylynkesto epäsuomalaista? Onko kuumimman löylyn sankari automaattisesti saunan kuningas/kuningatar?

Onneksi en ole ainoa joka ihmettelee. Lapinlahden Linnutkin ihmettelee. Ei löylyä, vaan että Kuka unohti uistimen lauteille?

Halaaminen on terveellistä -melkein kaikille

Yhtenä monista töistäni ohjaan ryhmäliikuntaa. On mukava tsempata ihmisiä, soittaa vetävää musiikkia ja hikoilla porukalla. Todella jees. Kävipä tässä eräänä iltana sillä tavalla, että tunnin jälkeen eräs viimeisenä salissa ollut miesasiakas tuli kiittämään tunnista. Hänellä oli ollut kova viikko ja raskas päivä mutta tämän innostavan tunnin jälkeen hän koki olonsa tosi hyväksi. Hän sanoi ”Nyt on pakko halata” ja lähestyi minua. KLING KLING KLING soi päässäni samalla sekunnilla. Ei, minä en halunnut halata häntä.

Olin tässä eräänä päivänä puolitutun iäkkäämmän ihmisen mukavissa syntymäpäiväjuhlissa. Minua kahmattiin milloin kenenkin puolitutun kainaloon halattavaksi vaikka kuinka yritin kättä tarjota kättelyä varten.

Seurasin kummaa näytelmää taas kerran: Puolisoni sukulaiset kättelivät puolisoani (miestä) ja halasivat minua. Miksi? En takuulla ole heille läheisempi kuin heidän sukulaispoikansa. Miksi ihmeessä he minua halasivat? En ymmärrä. Minä pidän näistä ihmisistä, mutta kättely riittää oikein hyvin. He katsoivat kättelemään ojennettua kättäni ja sanoivat “Noo, halataan!”

Halaaminen on tunnetusti ja tutkitusti tärkeää. Se nostaa endorfiini-serotoniini-entsymyskiinis-pyskiinis-tasoja ja saa ihmisen tuntemaan hyviä ja kauniita tunteita. Läheisyys niinpä niin, kosketus juupa juu, ihmiselle tärkeää, niin on.

Mutta. Halaaminen on sidoksissa sukupuoleen: Halattava on lähes aina nainen.

Olen pohtinut tätä lukemattomat kerrat aikaisemminkin: Miksi miehet ovat innokkaita halaamaan naisia, mutta eivät toisia miehiä? Vaikuttaa, että naisen henkilökohtaiselle alueelle on helpompi tunkeutua kuin miehen henkilökohtaiselle alueelle. Miestä kätellään ja naista halataan. Vai olisiko hikinen miesjumppaaja mennyt kiittämään hikistä miespuolista ryhmäliikuntaohjaajaa halauksella kivan tunnin jälkeen? No way in hell.

Syntymäpäiväjuhlissa kohtasin ikäiseni miehen, jonka olin tavannut kaksi kertaa aikaisemmin. Ojensin hänelle kättä tervehdystä varten, mutta hän sanoi: “Naiset halataan” ja hän halasi minua. Ääni päässäni sanoi, että älä nosta meteliä tästä. Hys hys nyt vaan, kestä hetki, kohta tämä on ohi. Tilanne tuntui minusta vastenmieliseltä. Mies oli varmasti mukava ihminen, eikä hän tarkoittanut pahaa. Harmi syntyi omien ajatusten ja toiminnan ristiriidasta.

Onko minulla muka velvollisuus antaa puolituttujen ja tyystiin tuntemattomienkin miesten halata itseäni? Miehet haluavat näyttää olevansa tunteellisia ja empaattisia, he haluavat toivottaa minut tervetulleeksi ja kiittää sydämellisesti, joten tulehan tyttö, nyt halitaan!

Minulle henkilökohtainen tila on tärkeä. Ojennetun käden mitta on minun, eikä sitä lähemmäksi muiden passaa tulla.

Olen pohtinut kohteliaita keinoja ajatusten ja toiminnan yhteensovittamiseksi. Olen pohtinut, miten viestisin sosiaalisissa tilanteissa, että en halua halata. On hassua, että keinoja miettiessäni pyrin kaikin keinoin olemaan loukkaamatta ihmisiä, jotka vasten tahtoani yrittävät  tunkeutua henkilökohtaiseen tilaani. Eikö henkilökohtaisen tilan pitäisi olla itsestäänselvyys? Miksi minun tarvitsee olla vaivautunut ja nolostunut siitä, että en halua päästää jokaista puolituttua serkunkaimaa iholleni?

Olen opetellut tällaiset kohteliaat sanat: “Kätellään.” Katson silmiin ja sanon sen, kun joku pyrkii halaamaan. Jos “Kätellään” ei tehoa, sanon selvemmin: “Kättely riittää”. Viimeisenä keinona selkeä “Ei”.

Ja se hikinen jumppaaja ei sitten halannut minua. ”EI” toimii. Suosittelen. Rajat on pidettävä.

Feminismin oppitunti pienen kiroilun kera

Ei jumalauta. Tänään on ollut henkisen kasvun päivä.

Aamulla asennettiin kattohuopaa ja reunapeltejä. Niitä piti asemoida ja lämmittää. Tutulla työmiehellä oli apumies mukana. Sanoin, että jättäkää vaan ne naulattavat rivit mulle niin voitte siirtyä eteenpäin. Ja sitten se tuli. Apumies sanoi mulle omalla työmaallani, että ”Tämä on miesten homma”.

Ei ssshaattana. Vain se tuli mieleen. Silmäkulma nyki. Tuttu työmies ryki. Sssshaatanan shaattana. Apumies jatkoi, että hän se ei siivoa eikä laita ruokaa eikä pese pyykkiä. Että jos jotain pyydetään tekemään, niin ne pitää tehdä pari kertaa niin huonosti, että ei pyydetä uudestaan.

Huopanaulojen naulaaminen miesten hommaa. No, ajattelin siinä sitten, että eipä minun elämäni ole tuollaisen lentojätkän määriteltävissä, että antaapa nyt olla koko asia. Vaan ei mennyt kuin hetki. Olin siirtämässä tikkaita. Taas se tuli: ”Tämä on miesten hommaa”.

Maailmassa on niin paljon tilanteita, joissa nielen kaikki paskapuheet. Aina uudestaan ja uudestaan ajattelen, että antaa nyt olla. Yleensä se tapahtuu työkuvioissa. Joku nilkki letkauttaa jotain machokukkopaskaa. Ajattelen niinä hetkinä sitä rahaa, mikä tilille kilahtaa kun hoidan tämän työkeikan suoralla naamalla. Tai jossain luennolla joku joka on minua korkeammassa asemassa osoittaa paikkani jollain kusipäisellä letkautuksella ja johon en sosiaalisen paineen vuoksi voi vastata mitään. Aina vain ajattelen, että antaa mennä nyt vaan, kohta korvennus helpottaa.

Tunteiden hallinta on osa aikuisuutta. Pidetään pokka. Ei provosoiduta. Mutta kun kuulee sovinistisen aivopierun omalla työmaallaan ihmiseltä, jonka palkan itse maksaa, niin se on jo liikaa.

Sanoin tälle 4-kymppiselle sänkinaamalle, että älä ala tuolle linjalle. Tämä on minun työmaani. Apumies yritti, että vitsihän se vain, enkö vitsiä ymmärrä. Sanoin, että täällä vitsaillaan muista asioista. ”No an-teek-si.”

Ajattelin hieman jäähdyttää tukkaani naulaamalla levyjä seinään. Valmistelin kamppeita, ja kohta saapui apumies. ”Otan sun vasaran”, se sanoi ja lähti hommiinsa. Ei shaa….. Ei tarvitse edes kysyä, että jos olisi mies, olisiko se ottanut vasarani. Ei olisi. Vaan koska olen nainen, se otti. Mun vasaran, jumalauta, mun työkalun.

Ajattelen feministejä. Leikkiä ymmärtämättömiä ja huumorintajuttomia naisia. Eivät ymmärrä vitsejä, ihan läpällä heitettyjä juttuja. Ne naiset purevat kun niitä ärsytetään.

Minulla on teoria näistä läpistä. Niillä testataan, että kuinka pitkälle kestää mennä. Niillä mies testataa, että päästääkö tämä bitch mut niskan päälle. Ja ai jumalauta kun meitä naisia on vuosisatojen ja vuosituhansien ajan opetettu aina vaan olemaan kohteliaita ja ystävällisiä ja kääntämään toinenkin poski. Olemaan huomaamatta rajaloukkauksia ja odottamaan, että tilanne menee itsestään ohi. Että se pöytään tunkeva öykkäri kyllästyy ja lähtee. On opetettu väistymään. Tai valehtelemaan, että mun mies tulee ihan kohta.

Lukemattomat kerrat olen katsonut poispäin. Jättänyt oman paikkani ja väistänyt kun machokukko on tullut ja ottanut tilan. Ollut ”ymmärtämättä” likaista flirttiä tai suoranaista loukkausta. Hymyillyt vaikka olisi pitänyt purra.

Tänään katkesi kamelin selkä. Ja oikeastaan se oli hyvä kokemus. Paskansietokykyni on ollut aivan liian korkea aivan liian pitkään. Taidan jättää seinänvieriä pitkin kävelemisen vähemmälle, oikaista selkärangan ja lähteä terottamaan hampaita.

Naisten Päivä tänäänkin

Viime aikoina on ollut riemukasta tehdä monenlaisia hommia. Isoja ja pitkäjänteisiä uurastuksia sekä lyhyitä keikkoja, raskaita hommia ja kevyitä hommia jne. Välillä on tullut oltua raksahaalareissa ja välillä hopeisissa balleriinoissa. Siirtymä työstä toiseen ja roolista toiseen on käynyt kokoajan helpommaksi ja nopeammaksi.

Olen siitä aktiivisesti onnellinen ja kiitollinen, että meillä Suomessa naisia ei yritetä karsinoida mihinkään ahtaisiin rooleihin. Joku saattaisi sanoa, että yritetäänpäs, mutta mielestäni isossa mittakaavassa ei yritetä. Odotukset siitä, millainen naisen pitäisi olla riippuen esim iästä, siviilisäädystä, ulkonäöstä jne, ovat suurimmaksi osaksi omassa mielessä. Mielen raja-aidat ovat välillä hankalasti ylitettäviä, eikä kukaan toinen voi niitä puolestasi ylittää.

Postauksen kuva on näpsäys oikeista kuvauksista, joissa kuvasimme kaverini Ilkka Kuhasen kanssa Naisten Päivä -mallistoni uutuuksia. Olin yrittänyt saada kuvauksiin mallia, mutta kolmen ihmisen aikataulujen (valokuvaaja, malli ja minä) yhteensovittaminen juhannuksena muodostui mahdottomaksi yhtälöksi. Siispä tutun vanhan savottaemännän reseptin mukaan ”otetaan mitä on”  tuumasin, että kun valokuvaaja saadaan paikalle, on malli löydyttävä jostain. Ja kun muita ei ole, on oltava itse mallina. Mielessä ääni yritti huudella että ei siitä mitään tule, mutta niinpä vain taputtelin meikit kasvoille, lakkasin ihanat kynsilakat kynsiin ja kuvaukset pidettiin lauantaina.

Ihminen ei ole luottokortti eikä käyntikortti vaan rubiikin kuutio. Samaan ihmiseen mahtuu lukemattomat määrät eri puolia, ja aina voi kääntää esiin tilanteeseen sopivan värin. Naks naks, vahva, naks, ihana, naks, äiti, naks puoliso,naks, ikä, naks, ammatti 1, naks, ammatti 2 jne. Henkinen liikkuvuus on ilo ja mahdollisuus. Vaikka se on ollut olemassa koko olemassaoloni ajan, en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä vaan olen siitä erikseen kiitollinen joka päivä.

Opiskeluaikana Lahden Muotoiluinstituutissa meillä oli stailauskurssia pitämässä Outi Broux. Hänen sanomanaan vanha slogan ”Free your mind and your ass will follow” sai vahvan merkityksen. Sillä samalla fiiliksellä minäkin olen liikkeellä 🙂

 

 

 

 

Osu ja upposi!

Ajattelin jakaa tämän pinaattipiirakan reseptin, kun kerran tuli niin mahdottoman hyvää 🙂

 

Pohja:

50 g pehmeää voita, 1/2 purkillista kermaviiliä ja 1 kananmuna sekoitetaan. Lisätään 2,5 dl jauhoja (joihon sekoitettu 1/2 tl leivinjauhetta ja hippunen suolaa). Sekoitetaan. Taputellaan voideltuun irtopohjavuokaan.

Täyte:

Kuullota pannulla 1 iso pilkottu purjo. Lisää pussillinen (200g ?) pinaattikuutioita ja paista sekoitellen kunnes muhevia. Lisää pinjansiemeniä ja paista hetki. Lisää 4 kuutioitua keitettyä kananmunaa. Mausta suolalla ja valkopippurilla.

Kaada seos erilliseen astiaan. Lisää 1 purkki kermaviiliä. Lisää 150 g kuutioitua mozzarellaa. Lisää 2 kananmunaa. Sekoita hyvin. Kaada seos piirakkataikinan päälle ja ripottele päälle kevyelti vahvaa juustoraastetta. Paista 180-190 asteessa kunnes pinta saa kauniin värin. Anna tekeytyä viileässä pari tuntia (jos mitenkään maltat). On hyvää 🙂

Designkupla

Nyt kirjoitan aiheesta, joka väistämättä osuu oman ammattikunnan nilkkaan.

Olen valmistunut muotoilijaksi vuonna 2002 ja toiminut siitä lähtien muotoilijana ja tuotekehittäjänä. Matkan varrella olen tehnyt töitä yrittäjänä, palkattuna muotoilijana ja freelancerina. Tuotteita, konsepteja ja palveluita jos jonkinlaisia on tullut kehitettyä ja kivaakin on ollut.

Varsinkin World Design Capital -vuonna 2012 muotoilusta puhuttiin paljon. Se kuulemma on ”Suomen veturi”, se nostaa meitä ylemmäs ja ylemmäs. Vähän siellä sun täällä muotoillaan: Muotoillaan strategisesti, muotoillaan palveluita, muotoillaan hiuksia jne. Välillä olen ollut ihan pihalla kun designista puhutaan. En meinaa tunnistaa pihviä kaiken kuorrutteen alta.

Joskus tuntuu, että muotoilulla/designilla on savuverhon rooli: Sen taakse piilotetaan kaikenlaista sutta ja sekundaa. Ennen tuotteisiin toi lisäarvoa vakuutus ”Made in Finland”. Nykyisin slogan on ”Designed in Finland”. Yhtä sanaa muuttamalla lensi just tuhansia erilaisten teollisuudenalojen työpaikkoja kaukomaille. Ennen kun ostit muumimukin, sait palan Iittalan vuosisataista osaamista ja kulttuuriperintöä. Nykyään saat taiwanilaisen kipon ja Designed in Finland -tarran. Vaikka kuinka muotoilun nimiin vannotaan, niin se Made in Finland ja Designed in Finland eivät tunnu yhtään samalta.

Kun kaupassa harkitsen mukin ostoa, teen mielessäni eron 1) kotimaisen (design-)laatumukin ja 2) tuntemattoman halpismukin välille. Maksan laatumukista enemmän, sillä tiedän sen taustan, tarinan ja laadun. Luotan tuotteeseen ja luotan tuotteen valmistaneisiin ihmisiin. Mutta maksaisinko tutun merkkisestä mutta tuntemattomasta halpismukista kotimaisen laadukkaan mukin hinnan pelkän muotoilun varjolla? En. Silloin on sama ostaa se nimetön halpismuki.

Ja kun annan erityisen lahjan vaikka ristiäisissä tai häissä, haluan aina antaa parasta. Halpistavara on halpistavara vaikka siinä olisi mikä tahansa logotarra kyljessä. Se ei kelpaa.

Mietin, että kenelle se logotarra-halpistavara sitten kelpaa? Luottaako markkinointikoneisto asiaan perehtymättömiin turisteihin, jotka ostavat silmät ummessa ”jotain kivaa suomi-tavaraa”? Luottavatko brändit siihen, että kuluttajille kelpaa mikä vaan kunhan se on markkinoitu tehokkaasti? Vai ajatellaanko, että tehdyn tavaran alkuperällä ei ole mitään väliä ja kaikkihan tuottavat tavaransa Vinku-Vähä-Kauko-Stanissa, joten miksei mekin…

Muiden asioihin ei voi vaikuttaa, mutta omiinsa voi. Minä en saata myydä asiakkaille huonoa. Hävettäis ja selkäranka katkeais sellaisessa. Kun myyn suoraan asiakkaille, ilman jälleenmyyjäportaan katetta, pystyn satsaamaan materiaalien laatuun ja myymään maltilliseen hintaan. Tuntuu upealta, kun asiakkaat luottavat toimittamaani laatuun. Se on minulle suuri onnistumisen hetki kun kymmenen vuoden ajalta tuttu asiakas tilaa Naisten Päivää lahjaksi ystävälleen. Se on luottamus, joka ansaitaan vain pitkäjänteisellä työllä ja laadulla. Enkä hitossakaan ole niin tyhmä että riskeeraisin sitä myymällä asiakkaille jotain halparoinaa pikavoittojen toivossa.

 

En ole Leijonien sukua

Sotshista ei tullut Poikaa kotiin, mutta muuta hyvää ja kaunista saatiin: Teemu Selänteen sankaruutta, miehisiä kyyneleitä ja kansallista hurmoshenkeä. Että me ollaan hyviä, hyvä Suomi!! Kesällä 44 vuotta täyttävä Selänne sai upean päätöksen tähtitieteelliselle uralleen, voi miten koskettavaa.

Ikävä sanoa, mutta minä en tunne mitään. Jäällä ei luistellut minun idolini, roolimallini, samaistumisen kohteeni, tulevaisuudenhaaveeni eikä mikään, mitä kohti pyrkisin. Miehet itkevät liikutuksesta, mutta minulla ei liikahda sisimpäni ripsi. No mikä on? Eikö pronssi passaa, häh? Onkohan se melkein julmaa sanoa, että kulta ei olisi tehnyt sieluun sen suurempaa jälkeä.

En tunne mitään, sillä tämän päivän pelissä oli kyse miesten maailmasta. Minulla ei 35-vuotiaana kuntoliikkujana ole mitään osaa noihin peleihin, ja vaikka olisin 20 vuotias teräksenluja supernainen, minulla ei olisi mitään asiaa noihin peleihin sittenkään. Ei edes unelmissa, ei teoriassa, ei millään konstilla ikinä. Samalla tavalla kuin en samaistu Indiana Jonesiin, James Bondiin enkä Spidermaniinkaan, en samaistu lätkäkuninkaisiinkaan. Ei kuulu mulle. Miesten jääkiekossa naisille on varattu lipunmyyjän, vaimon tai tyttöystävän rooli. Ei kiinnosta.

Suomen naisten jumalattoman menestynyt jääkiekkojoukkue jatkaa tästä lähinkin amatööripohjalta. Jenni Hiirikoski on valittu kolme kertaa MM-turnauksen parhaaksi puolustajaksi (2009, 2012 ja 2013), ja yhä vaan hän tapetoi ja maalaa elääkseen. Maalivahti Noora Räty kyllästyi elämään kädestä suuhun raha-asioissa ja päätyi lopettamaan 24-vuotiaana (vrt. Teemu Selänteen ikä ja palkat). Rädyn toiveille pelata ammatikseen ja elääkseen on vähän naureskeltu. Räty on väläyttänyt ajatusta torjua maaleja miesten jääkiekossa jossain mestisporukassa, että josko sillä eläis. Oikeasti,  naisten jääkiekon maailmanluokan ammattilaisena et elä, mutta miesten perähikiän joukkueessa pelaamalla elät. Mua sylettää.

Mutta paljon onnea miesten jääkiekkojoukkueelle hienosta pronssista! Minun silmissäni se porukka on joukko taitavia ja kovapalkkaisia urheilijoita -ei Suomen sankareita eikä mitään koko kansan leijonia.

Kirkasta näkyvissa!

Talvella, kuten kesälläkin, on mukava päivitellä ilmoja. Liian lämmintä, liian kylmää, liian vähän / liikaa lunta jne. Säätä on soma ennustaa, seurata  ja mitata erilaisilla laitteilla. Tulee melkein tunne, kuin jollain lailla hallitsisi säätä kun on siitä niin hyvin perillä.

Meillä on keittiön ikkunalla lämpömittari, ja se näkyy kuvassa. On meillä digitaalinen hieno numeromittarikin, mutta tämä ikkunamittari kertoo asian nopeammin. Helppoa: Jos ikkuna on kuiva, on pakkasta alle 10 astetta. Jos ikkuna on märkä, on pakkasta yli 10 astetta. Jos ikkuna on jäässä, on pakkasta yli 20 astetta. Pikaisella vilkaisulla näkee, että kuvan ottamisen aikoihin pakkasta on ollut -19…-21.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan postausta tästä ikkunamittarista, mietin, että onko tämä noloa. Että meillä on kovilla pakkasilla ikkunoissa jäätä sisäpuolella. Että ei, meillä ei ole tasainen +22 talossa aina, kesät talvet. Talviaamuina on monesti +16. Talon rakennusaikana tämä aamulukema olisi ollut oikein hyvä, mutta nykyään meinaa nolottaa kertoa, että aamulla on vähän vilakkaa. Ikään kuin ei saisi olla. Onneksi lämpötila nousee nopeasti kun saa tulet uuniin.

Ihmisiä hävettää helposti. Nolotus ja häpeä estävät elämästä mukavasti. Verrataan itseä ja omaa elämää mainosten luomaan ihanne-mukatodellisuuteen. Mainoksilla luodaan jatkuvasti uusia tarpeita ja saadaan nykyinen elämä tuntumaan vanhanaikaiselta ja epämuodikkaalta.

Vaatii päättäväisyyttä olla lähtemättä mukaan jatkuvasti kasvavien tarpeiden oravanpyörään. En sano, että onnistun siinä itse läheskään aina, mutta pyrin siihen kyllä. Tämä tahtotila ei perustu pelkästään jääräpäisyyteen, vaan myös järkeen:

1) Energian vuosikulutuksen ollessa alle 10 000 kWh, ei säästöä ole saatavissa mistään tiivistyksestä/uudistuksesta niin paljon, että se maksaisi itsensä takaisin pienentyneessä energialaskussa alle 20 vuodessa.

2) Talon alkuperäinen (meidän tapauksessa 1916) rakennusfysiologia saattaisi häiriintyä liian suurista uudistuksista (esim ilmalämpöpumppu tms).

3) Talon ilmeen ja aitouden pilaa helposti uusilla ikkunoilla ja lisäeristeillä.

Kai kaikki tällainen perustelusössötys tulee siitä, että oma pään sisällä vieläkin pieni fiinistelevä mainosmaakari ja paksupäinen maalaisjuntti ottavat matsia. Onneksi pian tulee kesä ja ikkunafirmat lakkaavat jakamasta remonttiesitteitä ja mediassa vellova puhe passiivienergiataloista rauhoittuu.

 

Hylättyjä kiviä ja vanhentunutta vettä

Elämässä on asioita, jotka ovat väliaikaisia, ja on asioita, jotka ovat ikuisia. Vaan kävipä niin, että lyhyen ajan sisällä törmäsin omituisiin ”hylätyn kiven” ja ”vanhentuneen veden” käsitteisiin.

On erilaisia kivikasoja. Yhdessä on harmaita noppakiviä ja toisessa on punertavia reunuskiviä. On muitakin kivikasoja, ja kaikissa kasoissa kivet ovat keskenään samanlaisia. Sitten on hylättyjen kivien kasa. Mihinkään kelpaamattomia kiviä.

Kaupassa on hyllymetreittäin vettä pulloissa. On ranskalaista ja suomalaista vettä. Poreilevaa ja poreilematonta. Halpaa bulkkivettä ja kallista brändivettä. Tarjouksessa vettä, jonka parasta ennen -päiväys on parin päivän päässä. Varaston puolella on myyntikelvotonta vanhentunutta vettä.

Kirjoitan tätä postausta vuoden 2013 viimeisen päivän viimeisellä tunnilla. Vanha vuosi loppuu ja uusi alkaa. Aika on tuoretavaraa, se vanhenee nopeasti. Vaikka päivää ei käyttäisi mihinkään, se menee silti. Aikaa ei voi säilöä. Vähän käytetty elämä ei ole kaksin käsin elettyä hehkeämpi.

Mietin tässä aikakäsityksemme käsitteiden äärellä, että miten kukaan voi määritellä veden iän? Vesi kiertää lävitsemme ja sitten kun me olemme kuolleet, niin vesi kiertää niissä, jotka elävät, ikuisesti ja vääjäämättömästi. Ikuisella matkalla oleva vesi on seisahtunut hetkeksi päivättyyn pulloon, mutta on valmis jatkamaan matkaa koska vain. Höyrynä ja jäänä, maan pinnalla ja syvyyksissä. Veden parasta ennen -päiväys on todella omituinen käsite.

Ja sitten se kiven hylkääminen. Kivi, joka on vuosimiljoonien saatossa puristunut, kulkeutunut ja hioutunut, voidaan hylätä kelvottomana. Täytyy muistaa, että kivi itsessään ei voi olla kelvoton vaan se voi korkeintaan olla kelvoton tässä hetkellä jollekin ihmiselle.

Mutta entä me ihmiset. Haluaisin ajatella, että me olemme itsenämme täydellisiä, ehyitä ja vertaamattomia. Ihmistäkään ei tule kilpailuttaa tai parasta ennen -leimata. Ihmisyys on käsityskykymme rajoissa ikuinen ja me saamme vuorollamme kantaa maailmassa olon soihtua hetken.

Toivon kaikille, itsellenikin, mielenrauhaa uudelle vuodelle 2014. Toivon, että pystymme kukin olemaan levossa ikämme ja elämänvaiheemme kanssa. Toivon, että pystymme pitämään oman arvomme määrittelyn omissa käsissämme ja näkemään kauneutta ja arvoa itsessämme vaikka muut eivät näkisikään. Vaikka en sopisi mihinkään tasalaatuiseen kasaan, olen silti ihan todella jees kivi. Murikka Jumalan armosta.

Vähyyden kaksi puolta

Onneni oli käydä muuan mielenkiintoinen keskustelu rahan vähyydestä ja siitä, että jos rahaa olisikin enemmän. Juttukaverini kertoi, että hänen ei olisi ollenkaan vaikea saada rahaa kulumaan. Hän, opiskelija, kertoi odottavansa innolla töihin pääsyä. Että työtä tietenkin hän elämältä toivoo, ja varmuutta, että työtä riittää. Ja sitten kun on työtä, saa ostaa mitä haluaa, eikä aina vaan sitä, johon pitkällisten pähkäilyjen ja kompromissien jälkeen on varaa. Kun hän puhui työstä, hänen silmiinsä tuntui kajastavan onnen ulapat.

Kaveri puhui ”halutusta elintasosta” ja siitä, millä keinoin hän sitä tavoittelee. Opiskelun ohessa tehdyllä työllä sekä halvalla opintolainalla on mahdollista ylläpitää haluttua elintasoa. Jatkuva rahan miettiminen ja vertailu rassaa, ja mielessä kimmeltää työpaikka ja palkka, joiden turvin voi viimeinkin ostaa sitä mitä haluaa.

Keskustelu sujui hyvissä merkeissä, vaikka olinkin eri mieltä. Minä en ajattele hintatietoisuutta ja ajoittain suoranaista nuukuutta kuristavana pakkopullana vaan ajattelen valitsevani vapauden tavaran ohi. Kun en osta tuota, minun ei tarvitse tienata siihen kuluvaa rahaa. Se on vapautta. Kerroin epäilevälle juttukaverille ajatukseni vaakakupista, jonka toisessa punnuksessa on työssä käymällä rahoitettu tavara ja toisessa punnuksessa on rahaton vapaus ja tavarattomuus. Tavallaan kummassakin tapauksessa lopputulos on sama: Kumpikaan ei pääse nauttimaan tavarasta. Työssäkäyvä ei työltään ehdi ja vapaalla rahattomalla ei ole varaa siihen. Työssäkäyvällä on tavara nimissään ja säilytettävänään ja vapaalla hunsvotilla ei ole kuin tuulen huuhtoma takapuoli. Onnellisuus on out there somewhere ja jokaisen ihmisen on itse etsittävä tasapaino työssäkäynnin ja vapauden suhteen.

Aika usein kuulee, miten ihmiset haaveilevat tekevänsä mielekästä työtä ja olevansa taloudellisesti riippumattomia. Se on oikein mukava ajatus. Joku varmasti sen silloin tällöin saavuttaakin. Tätä yleisinhimillistä unelmaa on kaupallistettu paljon. Jos mainoksia uskoo, sen voi saavuttaa esim osakkeita ostamalla tai verkostomyyntiä harjoittamalla. ”Mielekkäällä työllä taloudellista riippumattomuutta”. Hieno powerpoint -esitys demonstroi, miten elämän arvot toteutuvat vaikka ravintolisiä, ihorasvoja tai pesuaineita myymällä.

En jaksa uskoa. Olen kai kyyninen tai vain väsynyt lama-ajan lapsi. Jotenkin vaan näitä ”rääsyistä rikkauksiin”-tv-shop-satuja kuunnellessani ajattelen toukokuuta ja tulppaaneja. Olen onnellinen ja kai vähän rikaskin nähdessäni keväiset tulppaanit. Kiiltävät lakerikengät ja lasiseinäinen toimisto on koettu eivätkä ainakaan minusta ole mitään keväisiin tulppaaneihin verrattuna.

Vähän asiaa ja pirun monta huutomerkkiä

Tänään pääsin pitkästä aikaa käymään teatterissa. Tuttu teatteri, Vanha Juko Lahdessa. Mukava paikka, kiva porukka, olen ollut siellä kauan sitten puvustajaharjoittelijanakin.

Näytelmä oli Kullervo. Se on Lauri Maijalan ohjaama ja sovittama näytelmä, joka perustuu Aleksis Kiven alkuperäiskäsikirjoitukseen. Menin katsomaan sitä avoimin mielin.

Vaan kuinkas sitten… Epäilys heräsi ensimmäisen vartin aikana. Sen aikana oli nuorimies Kullervo ehtinyt vuodattaa tuhdisti kuolaa lavalle, parkua silmät päästänsä ja hakaristikin oli saatu otsaan. O-ou… Taasko tätä ”taiteilijat oksentavat maailman vääryyden katsojien päälle”-soopaa… Taasko alleviivataan keskiluokan vajaaälyisyyttä ja typeryyttä elämän Oikeasti Merkittävien Asioiden äärellä? Auts…

Tuli monenlaisia elementtejä. Tuli vihjeitä, tuli tunnetiloja, tuli ääntä ja valoa. Halusin uskoa, että vielä nämä langat tästä solmitaan ja juttuun tulee joku oivaltava koukku. Loppuun asti odotin, mutta sitten olikin jo Kullervon ateria syöty ja kolme kuollutta kukkasohvilla ja oli aika lopettaa. Tap tap tap, kädet läpsyttivät. Joku huusi ”bravo!”, minä en.

Minulla tulee monesti tuumailtua esitetyn kappaleen (elokuva, musiikkisanoitus, näytelmä jne) naiskuvaa. Että läpäiseekö se Bechdelin testiä? Ja ei, Kullervo ei läpäissyt. Kullervossa naisilla oli äidin osa ja siskon osa. Sisko sitäpaitsi kapinoi teinivaatteissa, tuli paksuksi ja katui kukkamekossa. Ja kuoli, yhy hyy, kovaan kohtaloonsa.

Oikeastaan kukaan hahmoista ei avautunut. Isä oli ohut, äiti oli hauskasti puvustettu mutta ohut. Kullervo itse oli kiiluvasilmäinen jätkä hakaristi otsassa ja stringit jalassa, ohut sellainen.

On vaikea analysoida Kullervo-näytelmän tarinaa tai juonta, kun siitä ei jäänyt mitään käteen. Kuin homeopaattinen lääke, Kullervo oli ohennettu ja laimennettu Aleksis Kiven tekstistä haaleaksi taskulämpimäksi virutusvedeksi. Se ei herättänyt ajattelemaan, ei ravistellut eikä hätkäyttänyt. Edes reipas kiroilu ei saanut minua hereille koomasta, johon Kullervoa katsoessani vajosin.

Vaan ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Kullervossakin oli hyvää: Valaisijat tekivät hyvää työtä. Näyttelijät lauloivat hyvin huutamisensa ja naamansa vääntelyn välissä.

Olen saanut nauttia Jukossa monesta hyvästä esityksestä, mutta Kullervo ei ollut yksi niistä.

 

Anteeksi pelkoni

Muutama vuosi sitten naapurustoon muutti uusi perhe ja kävin silloin 5-vuotiaan lapseni kanssa esittäytymässä ja kysymässä olisiko heillä samanikäisiä lapsia leikkikavereiksi. Välittömästi ovikellon soiton jälkeen sisältä alkoi kuulua hurja haukunta ja kuulosti kuin siellä olisi paikkoja hajoitettu. Ovelle tuli perheen äiti ja hän laittoi välioven kiinni takanaan ja raivokas saksanpaimenkoira jäi sisälle metelöimään ja raapimaan. Juttelimme hetkisen kunnes koira sai riuhdottua oven auki ja ryntäsi suoraan lapseni kimppuun. Asetuin lapsen ja koiran väliin ja koira yritti päästä lapseen kiinni hampaillaan. Eläin haukkui ja riehui ja lapsi pelkäsi hysteerisesti. Omistaja yritti komentaa koiraa pois ja kiskoi sitä turkista ja hännästä pois meidän kimpusta. Lapsen paksuun kelsitakkiin tuli viiltoja koiran hampaista. Kun omistaja sai viimein työnnettyä koiran takaisin sisälle riehumaan, hän sanoi, että koira on kyllä tosi kiltti ja vähän pentu vielä. Että ei se tee pahaa kenellekään.

Koiraharrastajat selittivät minulle jälkikäteen, että ”se rotu on suojelevainen” ja että ”se koira oli arka” ja ettei koiran käytös ollut koiran vika vaan omistajan. Jees jees, ajattelin. Nykyään kun menemme vierailemaan perheeseen, jossa on koiria, pyydän omistajia viemään koirat eri huoneeseen. Koiranomistajat haluaisivat pitää koirat vapaana ja ehdottavat, että lapsi antaisi koirien tulla haistelemaan niin kyllä ne sitten rauhoittuvat. Tässä kohtaa tulee mieleen kysyä, että onko ihmisellä velvollisuus antaa koiran haistella itseään jos ei todellakaan halua? Voisihan sitä valehdella allergiasta tai muusta, mutta jos ei vaan ihan oikeasti halua? Voidaan myös pohtia, onko ihmisellä oikeus pelätä koiria ja vaatia, että niitä ei päästetä hänen lähelleen.

Viime aikoina on Facebookissa ollut paljon varoituksia koirien myrkyttäjistä. Ihmiset surevat koiriaan, jotka ovat ulkoilureissulla syöneet myrkytetyn lihakimpaleen tms syötin. Ja todettakoon tässä, että tällainen myrkyttäminen on minustakin tosi väärin ja tuomittavaa. Sosiaalisessa mediassa myrkkysyöttien asettajat tuomitaan syömään itse omat myrkkynsä ja kuolemaan ja heitä vaaditaan muuttamaan jonnekin kauas, jossa ei ole ihmisiä eikä ihmisten lemmikkejä.

Näitä vihaisia ja surullisia uutisia lukiessa minulla tulee mieleen kysyä, että olivatko myrkkysyötin syöneet koirat hihnassa? Koiria tulee ulkoiluttaa aina kytkettynä ja vapaata leikkiä varten ovat koirapuistot ja omat aidatut pihat. Hihna suojelee koiria hulluilta myrkyttäjiltä ja hihna suojelee kanssaulkoilijoita koirilta.

Vähän aikaa sitten luin postauksen, jossa vaadittiin ihmisiä opettelemaan mitä tarkoittaa keltainen nauha koiran talutushihnassa. Se tarkoittaa sitä, että koiraa ei saa lähestyä. Koira saattaa olla vihainen tai arka, se saattaa olla rähjääjä tms. Minusta tämä kuulostaa vastuun siirrolta. Vastuu siirretään pois koiralta ja sen omistajalta sivullisille, joiden pitäisi tietää mitä keltainen merkki hihnassa tarkoittaa. Minä ajattelen, että kaupungit ja kylät ovat ensisijaisesti ihmisten kaupunkeja ja kyliä. Koirien ja koiraharrastajien oikeudet ovat alisteisia yleisille ihmisten oikeuksille. Ihmisillä on oikeus kulkea missä vaan, käytöshäiriöisillä koirilla ei.

Lopetan tämän postauksen erääseen tavalliseen tapaukseen: Nainen kulkee ulkona. Tiellä vastaan tulee irrallaan kulkeva koira joka hyppii naisen housut kuraan, karvoihin ja kuolaan. Koiran omistaja pahoittelee hymyillen ja toruu leikkisää koiraansa. Miten tilanteessa kuuluu ajatella?

Pilvistä maan kamaralle

Keskustelin erään mukavan papin kanssa suunnittelemastani  ”Jumalan kämmenellä”-kankaasta ja siitä valmistetuista asuista. Kangas ja asut ovat esillä ProPuun Sanctus-näyttelyssä ProPuu Galleriassa Lahdessa lokakuun loppuun asti. Pappi oli käynyt katsomassa näyttelyn ja oli jäänyt pohtimaan ”Jumalan kämmenellä”-kankaan sanomaa.

Hän kysyi minulta, että tunnenko liturgisia värejä. Että mitä mikin väri symboloi. No siihen oli helppo vastata: En tunne. Saman tien tunnustin, että en tiedä kirkollisista rakenteista tai hierarkioistakaan mitään. Olen suunnitellut Jumalan kämmenellä -kankaan tuntematta kirkollisia koodeja. Kangas perustuu haastatteluihin, joissa kysyin ihmisiltä, millainen sija (kristillisellä) uskolla on heidän sydämissään. Onko uskossa jokin erityinen teema tai vaikka raamatunlause, joka puhuttelee heitä erityisesti. Tai onko jokin runo tai musiikkikappale, joka koskettaa sielua ja saa ajattelemaan uskonasioita. Kankaan värit ovat tulleet minun visuaalisesta tarinankerronnallisesta kauneuskäsityksestä ja pyrkimyksestä harmoniaan.

Kankaan suunnittelun perustaksi sain kuulla tarinoita armosta, uskon hypystä, lunastuksesta, johdatuksesta, lohdutuksesta ja rakkaudesta. Ja rajasta elämän ja kuoleman, ihmisen ja Jumalan sekä uskon ja epäilyn välillä. Monet kokivat uskon läheisemmäksi kuin seurakunnan. Halusin suunnitella näiden tarinoiden pohjalta kankaan, joka tekee näkyväksi sen, mitä usko merkitsee suoraan ihmiselle, ilman välikäsiä.

Minulle uskontojen säännöt ja rakenteet ovat ainakin tähän asti näyttäytyneet sen mukaan, mitkä asiat missäkin uskonnossa ovat kiellettyjä: Joiltakin on tupakka kielletty, toisilta alkoholi, meikit ja hiusvärit, kolmansilta leikkokukat ja musiikki, neljänsiltä joulu ja synttärit. Jotkut eivät saa käyttää lääkkeitä ja joidenkin toisten täytyy varoa piirtämästä kissan kuvaa päiväkodissa. En ole ikinä ymmärtänyt näitä elämää kaventavia rajoitteita, vaikka olen joutunut niitä matkan varrella noudattamaankin.

Keskustelu papin kanssa oli hyvin rakentava. Pohdimme ideologioiden ja rakenteiden suhdetta yleisestikin. Sitä, miten asiat yleensäkin alussa ovat epävirallisia ja ne perustuvat intohimoon ja kutsumukseen. Mutta ajan myötä asiaan kuin asiaan hiipii kaikennäköisiä organisaatiokaavioita ja hallinnollisia rakenteita. Jäsentymättömästä joukosta alkavat erottua ne, jotka ovat enemmän oikeassa ja ne, joita täytyy ohjata. Syntyy erilaisia syitä, miksi yksi on toista sopivampi ylempiin tehtäviin. Ja niiden muiden kuuluisi olla kuuliaisia esivallalle. Ja sitten aletaan tekemään eroa ”meihin” ja ”muihin”. Aletaan elää jonkun säädöstön mukaan, joka erottaa meikäläiset heikäläisitä.

Liekö se auktoriteettiongelmainen luonteeni vai individualismia ihannoiva aikamme, kun en halua kulkea kenenkään talutinnaru kaulassani. Kaikessa vähäpätöisyydessäni koen olevani kelvollinen puhumaan ylimmän kanssa ilman välikäsiä ja puhemiehiä.

Jumalan kämmenellä -kangas kertoo sydämen tunnoista. Pienistä, hennoista, aidoista ja henkilökohtaisista sydämen tunnoista. En osaa puolustella sitä muuten -ja liekö tarvettakaan.

 

Ajoissa vai myöhässä?

Kaikkihan tietävät, että myöhästely on epäkohteliasta ja kaikenlainen itsensä odotuttaminen ja yleinen hidastelu raastaa kanssaihmisten hermoja. Siispä ei passaa tupeksia! Mutta entä se ajoissa oleminen? Se ei ole aivan pulmatonta sekään.

On ikävää olla ainoana ajoissa ja odotella sitten muita. Olen huomannut, että valmiina voi olla sillä tavalla melkein valmiina, ihan pienen kiihdytyksen päässä siitä oikeasti valmiina olosta. Vaikka niin, että ei laita ulkotakkia päälle ennen kuin muut ovat valmiita. Sitten kun muut ovat valmiita, sitä vaan sujauttaa takin päälleen ja kaikki käyvät yhtä jalkaa ovesta ulos. Se on kätevää.

Mutta entä jos kukaan ei halua odottaa kuumissaan, vaan kaikilla on takki naulassa odottamassa, että ihan just lähdetään. Minä olen valmis, mennään heti kun sinä olet valmis. Tämä jalo periaate johtaa helposti tilanteeseen, jossa kaikki odottavat puolivalmiina, että muut lakkaisivat hituroimasta ja päästäisiin vihdoinkin lähtemään. Ja tämä ”puolivalmis” tarkoittaa usein, että koko sakki lukee alushoususillaan Aku Ankkaa ja äksyilee toisilleen hidastelusta.

En päässyt lapsena partioon, mutta kaverit olivat ahkeria partiolaisia. Ihailin heidän partioasujaan. Erityisesti vyötä, jossa luki ”Ole Valmis”. Paitsi, että minä aina luulin, että siinä sanotaan juhlallisen espanjalaisittain Olé! Valmis!  Sellaista vyötä olisi kunniakasta käyttää arkenakin. Olla valmis ja ajoissa aina. Oo-la-laa!

Itsensä kampeaminen sovittuna aikana määrättyyn paikkaan pitäisi olla ihan mahdollinen tehtävä. Vaan niin ne ennalta tiedetyt matkan vastoinkäymiset vain pääsevät yllättämään melkein joka kerta. Sitten sitä nolona on selittävinään jotain pahoittelusoopaa ja se kuumissaan takki päällä odotellut on kuuntelevinaan. Jaarin jaarin jaa, joopa joo, kirvesvartta vaan sullekin.

Olisi hyvä, jos olisi joku sellainen insinöörien maailmasta versioitu koodisto, jolla voisi kuitata nämä löpinät mahdollisimman vähällä valehtelemisella. Esimerkiksi näin:

-Koodi OT331: En jaksanut herätä ajoissa ja jouduin hikisenä juoksemaan bussiin, josta myöhästyin. Tulin seuraavalla bussilla ja nyt sönkötän, miten matkan varrella oli muka joku liikenneonnettomuus, jonka takia bussi oli myöhässä.

-Koodi AT292: Edellisen palaverin lounas venyi pitkäksi, mutta en lähtenyt sieltä, koska tämä tapaaminen sinun kanssasi ei ole niin tärkeä, ettenkö voisi ihan hyvin olla nyt myöhässä.

-Koodi 117A5 olisi kehitetty erityisesti palvelemaan yläkoulujen oppilaita: ”Mulla on omat syyni olla myöhässä, enkä aio kertoa niitä sinulle vaikka mitä tekisit”. Simple as that. Olisi sekä opettajille että oppilaille armahdus, jos lööperit myöhästyneistä busseista ja äidin rikkoutuneista autoista ja kuolleista koirista voitaisiin jättää kertomatta.

Keksityistä tarpeista turhaa roinaa

Kuvittelen itseni kärpäseksi kattoon siihen palaveriin, jossa mainosnikkari lyö killer-idean pöytään: ”Myydään joka talouteen yhden lavuaarin sijaan kaksi”.

Hah hah haa kun ei naurata just ollenkaan, kuinka paljon meille tuputetaan turhia tarpeita. Niinkuin että on muodikasta haluta isoon kylppäriinsä kaksi lavuaaria ja kaksi suihkua. Ja poreamme kans ja kaks peiliä, joista kuvaansa katsella, kukin omaa kuvaansa omasta peilistään. Niin ja eihän sen nimi mikään kylppäri ole vaan kotikylpylä.

On uskomatonta miten ihmiset saadaan neuvottua tekemään järjettömyyksiä. Niin kuin että ”Älä avaa ikkunoita enää vaan osta kone joka raikastaa huoneilman”. Asiantuntija-ammattilaisen sanomana tuo menee läpi, mutta kirjoitettuna lauseena tuo on ihan pölhö-kustaan juttu. Ja sitten: ”Tiivistä ikkunat huipputiiviiksi ja asenna sitten raikasilmaventtiilit ikkunoiden päälle”. Ajatella, jos ihmisillä olisikin taloissaan aika ajoin avattavat, sopivasti falskaavat ikkunat. Miten paljon tavaraa ja asiantuntemusta jäiskään myymättä!

Huvittavaa on myös se, miten halvat asiat saadaan kovalla markkinoinnilla muodikkaiksi ja haluttaviksi: Täysin sileät, kuviottomat keittiönkaapin mdf-ovet ovat kaikkein halvimmat valmistaa. Pling! Ne ovat muotia. Karkeasahattu puutavara menee terien välistä liukkaimmin: Plong! Karkeat ja tikkuiset ulkovuoraus- ja jopa sisävuorauslaudat ovat muotia. Ja muodikkaat asiathan ovat kalliita.

Niinhän sitä sanotaan, että asiakas on kuningas, ja että valmistajat tuottavat sellaista tavaraa kuin mitä kuluttajat haluavat. Vaan millainen kuningaskuluttaja katsoo ylieristetyn talon kotikylpylän toisen lavuaarin yllä olevasta toisesta peilistä? Siellä se on minunkin lanttuni peilissä, pää täynnä asioita joita haluan ostaa.

Käytin tänään autoa katsastuksessa. Katsastusmies ei selvästikään ollut Corsa-fani kun hän puhui minulle ”vanhasta autosta” ja ”tämän ikäluokan autosta”. Teki mieli kysyä, että vihjailetko jotain? Asioilla on aina kaksi puolta: Oikea ja väärä. Väärän suhtautumistavan mukaan auto on vanha ja paljon ajettu ruostekasa ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Oikean suhtautumistavan mukaan autossa on luotettava manuaalinen ikkunoidenavausjärjestelmä, luonnonvoimainen ilmastointi ja kuskin pään sisällä oleva ajotietokone. Ja se ruoste, hei oikeesti älä viitsi, ei ole kuskikaan ihan uusi enää, miksi vaatisit autolta täydellisyyttä?

Katsastusraportissa oli monta kohtaa, jossa todettiin asioiden olevan mallillaan ja auton täysin moitteettomassa kunnossa. Sitten todetaan, että pohjassa on korjausta vaativa ruostunut kohta. Tarviiko yhden kohdan takia niin isolla kirjoittaa se HYLÄTTY? Kiitos, oli hienoa, että korjattava kohta löytyi ja varasin sille korjausajan heti. Mutta tarviiko sitä tuolla tavalla harmillista epäkohtaa naamaan hieroa?

Tuotekehitysidea katsastusasemille: Koskapa minä en ole varmaankaan ainoa  ns. kilometrejä nähneellä autolla ajava, ehdotan katsastusasemille uudenlaista raportointikonseptia. Siinä voisi olla kehu-osio: Tässä autossa asiat X,Y ja Z toimivat erinomaisesti. Ja hyvä olisi huomioida myös auton ikä myönteisellä tavalla: Ajettuihin kilometreihin nähden auton moottori on erinomaisessa kunnossa. Erityis-papukaijamerkki  ajallaan suoritetuista öljynvaihdoista. Mahdolliset korjauskehotukset voisi kehujen jälkeen sanoa hellän selkeästi, ja että tervetuloa uusintakatsastukseen siihen ja siihen päivään mennessä. Myönteinen viestintä antaa asiakkaalle (ainakin minulle) hyvän kokemuksen vaikka itse asia olis huono, harmittava ja kallis.

 

Mahtava perse vai miten se oli?

Sattuipa omituinen tapaus tässä vähän aikaa sitten. Olin lasten kanssa Mytskyssä (yleinen uimaranta Lahden keskustan tuntumassa) uimassa iltasella. Kiipesimme hyppytorniin ja molskautimme alas, se oli hauskaa. Uimahyppyjämme seurasi pussikaljojaan nauttiva noin 8 hengen miesjoukko, joista yhdellä oli tyttökaveri mukana.

Porukasta alkoi kuulua pientä huutelua: ”Mahtava perse”, ”Tissit”, hih hih… Kommentointi yltyi ”Uimarin vartalo”, ”Tosinainen”… ”Hypätäänkö käsi kädessä”… Yksi sankari tulikin hyppäämään ja odotti, että kiipeän tikkaat ylös laiturille ennen häntä, jotta hän näkee takapuoleni. Kommentit kävivät rohkeammiksi.

Sanoin miesporukalle, että ymmärrän kyllä, että on ihana kesäilta ja on mukava juoda kaljoja ja humaltua kivasti, mutta että nyt tarttee todella tarkasti harkita mitä huutelee kun tässä on lapsiakin kuulolla. Miehet, pari-kolmekymppisiä kavereita, mumisivat, että eivät lapset juttuja kuuntele. Sanoin, että nyt jutut täytyy lopettaa. Pientä pölötystä kuului vielä ja me olimme uimisemme uineet ja lähdimme.

Ei ole rakentavaa ajatella näistä miehistä, että he olivat paskaidiootteja typerine puheineen. He olivat varmasti ihan ok tyyppejä. Mutta pussikalja, kesäilta, ronski ilmapiiri ja silmää miellyttävä nainen uimapuvussa veivät puheet hieman sivuraiteille. Tässä kohtaa sovinnollinen feministi minussa herää. Kysyn: Olisiko miehillä ollut olemassakaan oikeita, hyviä, hyväksyttyjä sanoja esittää sinänsä positiiviset ajatuksensa naisen kauneudesta? Onko suomenkielessä kehumissanoja, joita mies voi sanoa naiselle ilman että se tulkitaan ikävästi?

En toivo sellaista kylmän sodan ilmapiiriä ja sellaista Suomea, jossa rauha säilyy vain, kun kukaan ei kehu mitään eikä ketään. Häiriköinti ja haukkuminen ovat väärin, mutta kehujen esittäminen on ihan eri asia. Ja jos ei ole hyvää tapaa esittää kehuja, niin kehut karkaavat helposti suupielestä väärässä tyylilajissa.

Ja osaammeko me naiset ottaa vastaan kehuja miehiltä? Vai ajattelemmeko automaattisesti, että olen liian vanha, ruma, lihava tai perheellinen kehuja saamaan. ”Ei mua voi kukaan oikeasti kehua kun mää olen löysänahkainen selluliittinen 35-vuotias perheenäiti”.

Haluaisin haastaa feministit ja miesasia-aktiivit pohtimaan yhdessä yleisesti hyväksyttyjä, positiivisia ja kannustavia kehumissanoja. Millä sanoilla mies voi kehua naista ja hänen olemustaan? Miten nainen voi kehua miehen komeutta? Pitäisi laatia kartta ja säädöstö, että kuka saa kehua ja ketä. Saako __-vuotias mies kehua __-vuotiasta naista? Saako lihavaa miestä kehua? Saako sanaa ”seksikäs” käyttää yli __-ikäisistä ihmisistä? Ja huom, tämä kaikki koskee vain aikuisia. Lapset ja teinit jätetään tämän ulkopuolelle.

Ihmisiä on mukava katsoa ja joidenkin ihmisten olemuksessa silmä suorastaan lepää. Minä en lepuuta silmiäni missi-mister-katalogi-tyyppisiä ihmisiä katsellen. Joskus on tehnyt mieli kehua pyörätuolissa istuvaa miestä ja milloin nyt ketäkin. Silmä rekisteröi ”Onpa kauniit kädet” ja paljon muuta. Mutta saako pyörätuolissa istuvan ihmisen kauneutta kehua? Osaisiko hän ottaa sen vastaan? Parempi kun olen ihan hiljaa ja käännän pääni pois että hän ei luule, että tuijotan häntä ja hänen vammaansa…

Toivoisin, että hyväksyttyjä hyviä sanoja olisi olemassa ja että kehuja saisi sanoa. Mukavasti ja rakentavasti. Ja kehuttu ottaisi kauniit sanat kursailematta vastaan. Toivoisin myös, että kehuja saisi esittää muistakin asioista kuin Vogue-lehden kansikuva-kauneudesta. Kehuista tulee hyvä mieli jos osaa ottaa ne vastaan. Olisko väärin sanoa esim että ”kihelmöivän ihanat pisamat” tai ”mehevä vatsa” tai ”upea nenä” tai se paljon parjattu ”ihanat tissit”.

Syksyn saapuessa surkeita harmaita päiviä Suomessa riittää. Kehutaan toisillemme hyvä mieli ja auringonpaiste 🙂