Nyt löytyi veroille maksaja!

Tv2:n A2-illassa 12.9. keskusteltiin syntyvyyden rajusta laskusta Suomessa. Otsikko oli juhlavasti ”Lisääntymis-ilta”. Keskustelun lähtökohtana oli se, että Suomesta loppuvat veronmaksajat ja jotain tarttis tehdä.

Ihan koko ohjelmaa en pystynyt katsomaan, sillä minun oli laitettava tulevia veronmaksajia nukkumaan. Olen seurannut keskustelua laskeneista lapsiluvuista myös muualta ja kovasti sitä tunnutaan olevan huolissaan huoltovajeesta, eli siitä, että maksajia on liian vähän ja kustannettavia on liikaa. Ollaan siis tilanteessa, jossa on raskas reki ja länget valmiina,  mutta hevonen puuttuu.

Lapsia saadaan vähemman ja myöhemmin. Eli tavallaan juuri siten, miten on aina neuvottu, eli ”Ensin opiskelut valmiiksi, elämä raiteilleen, luotettava puoliso rinnalle ja sitten niitä mukuloita”. Nyt ollaan ongelmissa, kun lapsia syntyy liian vähän. Lääkkeeksi on ehdotettu muunmuassa sitä, että nuoria kannustettaisiin saamaan lapsia jo opiskeluaikoina. Ja että on ihan ok, että lapsia syntyy levällään olevan elämän keskelle. Kunhan niitä lapsia vaan syntyis.

No mutta, pikku hiki nousee. Eihän uuden elämän tarkoitus voi olla verojen maksaminen. Ei uusien sukupolvien ponnahduslauta elämään voi olla se, että nytpä pääsen maksamaan edeltävän jengin eläkkeitä.

Mutta eipä hätää! Ratkaisu on käsillä. Tiedämme, että robotit tekevät monet työt paremmin, tehokkaammin ja laadukkaammin kuin ihminen. Helsingin Sanomissa uutisoitiin 13.9., että ”Robotit voivat korvata muutamassa vuodessa peräti neljänneksen sairaanhoitajista ja lähihoitajista”. 

Robotit kasaavat, leikkaavat, hoitavat, kuljettavat, jakavat ja lajittelevat. Koneälyn avulla pystytään ihmeisiin! Ihmisten tekemiä töitä häviää kiihtyvällä tahdilla digitalisaation edetessä ja robotiikan kehittyessä. No mutta hemmetti! Sittenhän on hyvä, että suomalaisia syntyy vähän. Ei meitä tarvita niin paljoa, antaa robottien hoitaa hommat.

Nyt tarvitaan TAX-ME-robotti. Sen slogan voisi olla ”Make me pay, tax me ´till I´m blue”. Onko se mobiiliappi vai jokin fyysinen kone? Tarvitseeko kenenkään käyttää sitä vai toimiiko se itsenäisesti? TAX-ME on tulevaisuuden veronmaksaja. Veronmaksu jos mikä on sellainen työ, jossa ihmiset ovat huonoja ja sitä ihmiset ovat haluttomia tekemään. Ajatellaanpa vaikka väsyneitä erehtyväisiä ihmisiä pankeissa ja pörsseissä. Eikö koneälyinen uupumaton TAX-ME-tekisi heidän hommat paremmin? Eläkeyhtiöiden erehtyväiset sijoitusasiantuntijat, ulos vaan ja TAX-ME sisään.

Suomessa on tällä hetkellä Tilastokeskuksen mukaan noin 214 000 työtöntä työikäistä työkuntoista työnhakijaa. Kun on näin paljon työttömiä ja robotiikan ennustetaan vievän neljäsosan nykyisistä työpaikoista, niin eikö vain olekin hyvä että lapsia syntyy vähän?

15 vuotta sitten me silloiset parikymppiset hieroimme käsiämme yhteen. Suuret ikäluokat olivat pian jäämässä eläkkeelle ja meitä odottaisi työpaikkojen runsaus. Mutta puf! Työt katosivat. Työhaluista porukkaa istuu kotona. Verojen maksaminen vaikeutuu oleellisesti kun ei ole työtä eikä palkkaa. En sano näin ollakseni pessimisti. Sanon tämän siksi, että oliskohan tässä tuotekehityksen lähtökohta. Verojenmaksu on vaikeaa ja epämieluisaa. Olisko roboteista ja koneälystä verojenmaksajaksi?

Mainokset

Juha Sipilä ei ole sun mutsis

”Pääministeri tulee puhumaan väärin”  Puhe sai kritiikkiä jo ennakkoon.

”Pääministeri puhui väärin” Blogit täyttyvät jälkipyykistä.

”Pääministeri puhui väärässä paikassa” Yleisradiossa esitetty puhe oli väärin.

Me suomalaiset todella luotamme Juha Sipilään. Tutkailemme hänen toimiaan kriittisesti ja puhumme suumme puhtaaksi isoon ääneen kun moitittavaa löytyy. Me luotamme siihen, että Juha Sipilä jaksaa kuunnella murinat ja ärinät eikä hylkää meitä ikinä.

Kuulostaako tutulta?

Ihmiset puhuvat Sipilästä kuin mutsistaan. Ja kuten mutsit, on a daily basis, on Sipiläkin kovan paikan edessä. Pitää saada koko kuvio toimimaan, ja joskus on pakko vetää tiukkaa linjaa ja antaa yhden lauseen toimintaohjeita imperatiivissa ettei koko orkesteri hajoa omaan mahdottomuuteensa.

Minua häkellyttää ihmisten luottamus Sipilän jaksamiseen. Ihan oikeasti vissiin luullaan, että Sipilän pinna ei katkea ikinä, että se jaksaa meitä vaikka me oltais kuinka rasittavia. Mutta toisin kuin mutsien, Sipilän ei tarvitse kuunnella ja jaksaa meitä loputtomasti. Sipilä voi halutessaa todeta, että ”Te taidatte pärjätä täällä ihan hyvin, minäpä lähden”.

Oikeasti, miettikää millaiseen liriin me jouduttais jos Sipilä lähtis. Kuka tulis tilalle? Olisko nykyinen ulkoministeri Soini mieluisampi pääministeri? Tai valtionvarainministeri Stubb? Vai nousisko maakunnasta joku poliittinen Seppo Räty tekemään kerrankin oikeita päätöksiä kansan hyväksi ja nostais Suomen suosta?

Please. Lopetetaan uhma- ja teini-ikäinen itsekeskeinen nillitys ja ollaan aikuisia.

 

Periaatteessa ja käytännössä

Muotoilijana sitä törmää joskus tilanteeseen, jossa koko työn alla oleva kokonaisuus kaipaa uudistamista. Asiakas esimerkiksi kokee, että hänen mallistonsa / bisneksensä / yrityksensä imago tms on totaalisen remontin tarpeessa eikä vanhalla kaavalla enää pärjää. Asiakkaalla on suuri innostus uudistuksille ja vaikuttaa että ihan kaiken voi muuttaa. Ok.

Sitten tulee aika käydä käytännön työhön. Hiljalleen hiipii esiin muutosvastarintaa. Asiat kyllä tarttis tehdä ihan toisin, mutta kun on niin turvallista tehdä asiat niinkuin aina on tehty. Tässä kohtaa kokenut ja viisas muotoilija kiittää yhteistyöstä ja lähtee. Hän näkee, että asiakas ei oikeasti halua muutosta, puhuu vaan. Hölmö ja kokematon jää yrittämään muutosta vastahakoisen asiakkaan kanssa.

Olemme saaneet keväästä asti seurata Sipilän uudistusprosessia. Valtakunnassa on ollut valtava tarve muutokselle, kyllä, ja halu rakentaa uutta menestystä ihan uusin keinoin. Mutta käytännössä jokaisella on peffa kiinni penkissä: Minun tontille ei tulla uudistamaan mitään. Leikatkaa jostain muualta.

Uutisia ja blogeja seuratessani minua ärsyttää. Juha Sipilää raavitaan ja haukutaan oikealta ja vasemmalta. Kaikki mitä hän tekee, tuntuu olevan väärin.

Tekisi mieleni muistuttaa vanhasta Johannes Virolaisen viisaudesta: Kansa on puhunut ja pulinat pois. Meidän kaikkien tarttis muistaa, että kansa on valinnut Juha Sipilän asemaan, jossa hän on nyt. Hän uudistaa, ihan niin kuin me toivottiin.

Peräänkuulutan myös työrauhaa hallitukselle. Annetaan niiden tehdä viisaita ja tyhmiä päätöksiä ihan rauhassa. Seuraavissa vaaleissa on aika näyttää ovea kelvottomille ja antaa kunniaa onnistujille. Mutta se, että keskeneräistä työtä arvostellaan ja kilvan työnnetään kapuloita rattaisiin, se on alhaista. Meidän fiksujen suomalaisten tarttis pystyä parempaan.

Keijupalvelun terveisiä

mallikuva webMaailma on ihmeellinen. Se on ihmeellinen aikuisille, ja ihmeellinen se on lapsille. Meillä on sellainen lapsi, Lauri 11 v, joka on 1-vuotiaasta asti rakastanut risteyksiä, karttoja, siltoja ja ruuhkaa. Laurin eräs ensimmäisistä sanoista tuli, kun ajettiin maantiesillan ali: ”Läpikautta!!”

Se alkoi kolmella palikalla. Kaksi palikkaa oli porttina ja yhden piti ajaa portista läpi. Lauri piti porttia ja pyysi: ”Äiti, sano lim-lom”. Sanoin ”Lim-lom”. Portit aukesivat ja palikka ajoi portista läpi. Uudestaan. Uudestaan. Ad infinitum, lim-lom ja portti auki.

Palikoista oli luontevaa siirtyä legoihin. Tuli risteyksiä ja risteyksiin liikennevaloja. Jalankulkuteitä ja liikennevalo-ohjattuja autotien ylityksiä. ”Äiti, kävele reippaasti tien yli, liikennevalo vilkkuu jo!”

Sitten tuli pahvia, vessapaparirullia, teippiä ja koko huoneen kokoisia eritasoliittymien ja liikenneympyröiden sokkeloita. Parkkitaloja ja satamaterminaaleja.

mallikuva web 2

Nyt on tehty ensimmäinen oma kangaskuosi, joka just lähti painoon. Sen nimi on ”Maailman kartta”. Ohessa pari yksityiskohtakuvaa maistiaisiksi. Jokainen kaista ja risteys on harkittu, jokainen tie johtaa perille.

Laurilla on kahden vuoden ajan ollut melkein oikea oma yritys. Sen nimi on ”Laurin Keijupalvelu”. Keijupalvelu tarjoaa joulun toivelahjoiksi Kauniiden unien tyynyliinoja Maailman kartta -kuosilla. Jos elämässä on matkalla jotakin päämäärää kohti, niin Laurin karttojen avulla löytää varmasti perille!

Kankaat ovat parasta laatua, 100% puuvillaa ja ne painetaan Helsingissä. Tyynyliinat ommellaan Lahdessa (Lauri ja minä ompelemme).

Iloista joulun odotusta kaikille ja tervetuloa ostoksille Laurin Keijupalvelun tiskille joulumyyjäisissä!

Kysymyksiä ja ihmetystä saunassa

Ei pidä uikuttaa terveydellisistä rajoitteistaan. Kelläpä pikkuharmeja ei olisi. Ja vaivoistaan valittaminen paljastaa ikääntymisen. Ei siis sitä.

Puhunpa sen sijaan saunomisesta ja siitä miten saunassa ollaan. Suomalainen sauna, meidän kaikkien oma kansallinen rakkaustarina. Sauna kuuluu jouluun ja juhannukseen ja lauantaihin ja uimahalliin ja treenamisen jälkeen mennään saunaan.

Miten saunassa ollaan? Siihen ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Sekasaunassa vai naiset ja miehet erikseen? Kummankin ajatuksen kannattajat ovat sitä mieltä, että oma mielipide edustaa aitoa ja alkuperäistä suomalaista perinnettä.

Entä sitten löylyn heitto? Tämän minä haluaisin todella tietää. Miten löylyn heiton kanssa menetellään?

a) Kysytään muilta saunojilta että sopiiko heittää löylyä

b) Ylälauteilla istuva saa heittää löylyä mielin määrin.

Eipä muuten, mutta olen tämän matalan verenpaineeni kanssa vähän ihmeissään uimahalleissa. Monesti käy niin, että makoillessani yksin saunassa kanssauimahallinkäyttäjä tulee saunaan ja alkaa mitään kysymättä mättämään vettä kiukaalle. Minun on lähdettävä välittömästi.

Yleensä toinen sauna on kuumempi kuin toinen. Valitsen aina sen miedomman saunan. Kuumuudensiedon ja löylynheiton suomenmestaruuskisoja tullaan pitämään myös mietoon saunaan ja lällärit saavat lähdöt.

Miten on? Miten menetellään oikein löylynheiton kanssa? Onko se niin, että heikot sortuu elon tieltä ja heittäjä porskuttaa ylälauteelta? Että hän, joka ei kestä kunnolla kuumaa, siirtyy alalauteille tai oven ulkopuolelle? Onko huono löylynkesto epäsuomalaista? Onko kuumimman löylyn sankari automaattisesti saunan kuningas/kuningatar?

Onneksi en ole ainoa joka ihmettelee. Lapinlahden Linnutkin ihmettelee. Ei löylyä, vaan että Kuka unohti uistimen lauteille?

Halaaminen on terveellistä -melkein kaikille

Yhtenä monista töistäni ohjaan ryhmäliikuntaa. On mukava tsempata ihmisiä, soittaa vetävää musiikkia ja hikoilla porukalla. Todella jees. Kävipä tässä eräänä iltana sillä tavalla, että tunnin jälkeen eräs viimeisenä salissa ollut miesasiakas tuli kiittämään tunnista. Hänellä oli ollut kova viikko ja raskas päivä mutta tämän innostavan tunnin jälkeen hän koki olonsa tosi hyväksi. Hän sanoi ”Nyt on pakko halata” ja lähestyi minua. KLING KLING KLING soi päässäni samalla sekunnilla. Ei, minä en halunnut halata häntä.

Olin tässä eräänä päivänä puolitutun iäkkäämmän ihmisen mukavissa syntymäpäiväjuhlissa. Minua kahmattiin milloin kenenkin puolitutun kainaloon halattavaksi vaikka kuinka yritin kättä tarjota kättelyä varten.

Seurasin kummaa näytelmää taas kerran: Puolisoni sukulaiset kättelivät puolisoani (miestä) ja halasivat minua. Miksi? En takuulla ole heille läheisempi kuin heidän sukulaispoikansa. Miksi ihmeessä he minua halasivat? En ymmärrä. Minä pidän näistä ihmisistä, mutta kättely riittää oikein hyvin. He katsoivat kättelemään ojennettua kättäni ja sanoivat “Noo, halataan!”

Halaaminen on tunnetusti ja tutkitusti tärkeää. Se nostaa endorfiini-serotoniini-entsymyskiinis-pyskiinis-tasoja ja saa ihmisen tuntemaan hyviä ja kauniita tunteita. Läheisyys niinpä niin, kosketus juupa juu, ihmiselle tärkeää, niin on.

Mutta. Halaaminen on sidoksissa sukupuoleen: Halattava on lähes aina nainen.

Olen pohtinut tätä lukemattomat kerrat aikaisemminkin: Miksi miehet ovat innokkaita halaamaan naisia, mutta eivät toisia miehiä? Vaikuttaa, että naisen henkilökohtaiselle alueelle on helpompi tunkeutua kuin miehen henkilökohtaiselle alueelle. Miestä kätellään ja naista halataan. Vai olisiko hikinen miesjumppaaja mennyt kiittämään hikistä miespuolista ryhmäliikuntaohjaajaa halauksella kivan tunnin jälkeen? No way in hell.

Syntymäpäiväjuhlissa kohtasin ikäiseni miehen, jonka olin tavannut kaksi kertaa aikaisemmin. Ojensin hänelle kättä tervehdystä varten, mutta hän sanoi: “Naiset halataan” ja hän halasi minua. Ääni päässäni sanoi, että älä nosta meteliä tästä. Hys hys nyt vaan, kestä hetki, kohta tämä on ohi. Tilanne tuntui minusta vastenmieliseltä. Mies oli varmasti mukava ihminen, eikä hän tarkoittanut pahaa. Harmi syntyi omien ajatusten ja toiminnan ristiriidasta.

Onko minulla muka velvollisuus antaa puolituttujen ja tyystiin tuntemattomienkin miesten halata itseäni? Miehet haluavat näyttää olevansa tunteellisia ja empaattisia, he haluavat toivottaa minut tervetulleeksi ja kiittää sydämellisesti, joten tulehan tyttö, nyt halitaan!

Minulle henkilökohtainen tila on tärkeä. Ojennetun käden mitta on minun, eikä sitä lähemmäksi muiden passaa tulla.

Olen pohtinut kohteliaita keinoja ajatusten ja toiminnan yhteensovittamiseksi. Olen pohtinut, miten viestisin sosiaalisissa tilanteissa, että en halua halata. On hassua, että keinoja miettiessäni pyrin kaikin keinoin olemaan loukkaamatta ihmisiä, jotka vasten tahtoani yrittävät  tunkeutua henkilökohtaiseen tilaani. Eikö henkilökohtaisen tilan pitäisi olla itsestäänselvyys? Miksi minun tarvitsee olla vaivautunut ja nolostunut siitä, että en halua päästää jokaista puolituttua serkunkaimaa iholleni?

Olen opetellut tällaiset kohteliaat sanat: “Kätellään.” Katson silmiin ja sanon sen, kun joku pyrkii halaamaan. Jos “Kätellään” ei tehoa, sanon selvemmin: “Kättely riittää”. Viimeisenä keinona selkeä “Ei”.

Ja se hikinen jumppaaja ei sitten halannut minua. ”EI” toimii. Suosittelen. Rajat on pidettävä.

Feminismin oppitunti pienen kiroilun kera

Ei jumalauta. Tänään on ollut henkisen kasvun päivä.

Aamulla asennettiin kattohuopaa ja reunapeltejä. Niitä piti asemoida ja lämmittää. Tutulla työmiehellä oli apumies mukana. Sanoin, että jättäkää vaan ne naulattavat rivit mulle niin voitte siirtyä eteenpäin. Ja sitten se tuli. Apumies sanoi mulle omalla työmaallani, että ”Tämä on miesten homma”.

Ei ssshaattana. Vain se tuli mieleen. Silmäkulma nyki. Tuttu työmies ryki. Sssshaatanan shaattana. Apumies jatkoi, että hän se ei siivoa eikä laita ruokaa eikä pese pyykkiä. Että jos jotain pyydetään tekemään, niin ne pitää tehdä pari kertaa niin huonosti, että ei pyydetä uudestaan.

Huopanaulojen naulaaminen miesten hommaa. No, ajattelin siinä sitten, että eipä minun elämäni ole tuollaisen lentojätkän määriteltävissä, että antaapa nyt olla koko asia. Vaan ei mennyt kuin hetki. Olin siirtämässä tikkaita. Taas se tuli: ”Tämä on miesten hommaa”.

Maailmassa on niin paljon tilanteita, joissa nielen kaikki paskapuheet. Aina uudestaan ja uudestaan ajattelen, että antaa nyt olla. Yleensä se tapahtuu työkuvioissa. Joku nilkki letkauttaa jotain machokukkopaskaa. Ajattelen niinä hetkinä sitä rahaa, mikä tilille kilahtaa kun hoidan tämän työkeikan suoralla naamalla. Tai jossain luennolla joku joka on minua korkeammassa asemassa osoittaa paikkani jollain kusipäisellä letkautuksella ja johon en sosiaalisen paineen vuoksi voi vastata mitään. Aina vain ajattelen, että antaa mennä nyt vaan, kohta korvennus helpottaa.

Tunteiden hallinta on osa aikuisuutta. Pidetään pokka. Ei provosoiduta. Mutta kun kuulee sovinistisen aivopierun omalla työmaallaan ihmiseltä, jonka palkan itse maksaa, niin se on jo liikaa.

Sanoin tälle 4-kymppiselle sänkinaamalle, että älä ala tuolle linjalle. Tämä on minun työmaani. Apumies yritti, että vitsihän se vain, enkö vitsiä ymmärrä. Sanoin, että täällä vitsaillaan muista asioista. ”No an-teek-si.”

Ajattelin hieman jäähdyttää tukkaani naulaamalla levyjä seinään. Valmistelin kamppeita, ja kohta saapui apumies. ”Otan sun vasaran”, se sanoi ja lähti hommiinsa. Ei shaa….. Ei tarvitse edes kysyä, että jos olisi mies, olisiko se ottanut vasarani. Ei olisi. Vaan koska olen nainen, se otti. Mun vasaran, jumalauta, mun työkalun.

Ajattelen feministejä. Leikkiä ymmärtämättömiä ja huumorintajuttomia naisia. Eivät ymmärrä vitsejä, ihan läpällä heitettyjä juttuja. Ne naiset purevat kun niitä ärsytetään.

Minulla on teoria näistä läpistä. Niillä testataan, että kuinka pitkälle kestää mennä. Niillä mies testataa, että päästääkö tämä bitch mut niskan päälle. Ja ai jumalauta kun meitä naisia on vuosisatojen ja vuosituhansien ajan opetettu aina vaan olemaan kohteliaita ja ystävällisiä ja kääntämään toinenkin poski. Olemaan huomaamatta rajaloukkauksia ja odottamaan, että tilanne menee itsestään ohi. Että se pöytään tunkeva öykkäri kyllästyy ja lähtee. On opetettu väistymään. Tai valehtelemaan, että mun mies tulee ihan kohta.

Lukemattomat kerrat olen katsonut poispäin. Jättänyt oman paikkani ja väistänyt kun machokukko on tullut ja ottanut tilan. Ollut ”ymmärtämättä” likaista flirttiä tai suoranaista loukkausta. Hymyillyt vaikka olisi pitänyt purra.

Tänään katkesi kamelin selkä. Ja oikeastaan se oli hyvä kokemus. Paskansietokykyni on ollut aivan liian korkea aivan liian pitkään. Taidan jättää seinänvieriä pitkin kävelemisen vähemmälle, oikaista selkärangan ja lähteä terottamaan hampaita.