Mehunkeiton viimeinen aalto

Tulevana viikonloppuna saan ison satsin luumuja kaverilta. Maltan tuskin odottaa! Sain aikaisemmin jo yhden muovikassillisen häneltä, ja niistä keitetty mehu oli tosi hyvää.

Omat siniluumut on syöty tuoreeltaan ajat sitten. Tämän vuoden tosi niukasta omenasadosta sain tehtyä pari purkkia omenahilloa. Omenoiden sekaan pilkoin muutaman sinuluumun, ja huh huh miten herkullinen ja kaunis hillo siitä tulikaan. Väri on kauniin punainen, maku on raikas ja hyvä, rakenne on miellyttävä.

Tämän kesän ja syksyn säilöntämaratoonin jälkeen kellarissa on musta-, puna-, valko, ja viherherukkamehua, karviaismehua, aroniamehua ja luumumehua. Sekä erinäisiä edellisten experimentaali-sekoituksia. Niin ja puna- ja mustaherukkahilloa, mansikkahilloa, omena-luumuhilloa ja mustaherukka-kirsikkahilloa. Niin että antaapa vaan talven tulla!

Aika polttaa

Keväällä tehdyt polttopuut ovat nyt kuivia ja valmiita antamaan lämpöä tulevaan talveen. Eikä mitään naulaista rakennusjätepuuta, pyh, eikä höttöisiä puolimätiä pökkelöitä. Ei ollenkaan! Minun pinossani on suurin osa kivasti pilkottua tulipesänmittaista koivua ja muutama viime syksynä tehty tuulenkaato-havupuu pätkittynä ja halottuna seassa.

Siitä onkin ollut pientä vääntöä, että kuinka kauan puiden on hyvä kuivua ennen kuin ne ovat polttokelpoisia. Okei, jos halot ovat miehen reiden paksuisia tai ranteenvahvoja ranganpätkiä ei ole halkaistu lainkaan, niin ne ehkä tarvitsevat ylivuotisen kuivatuksen. Mutta minä olen kyllä polttanut talvisin aina saman vuoden keväällä tehtyjä puita. Kun puut halkoo tarpeeksi pieniksi, kuivaa eteläseinällä ja huolehtii, että tuuli puhaltaa pinosta läpi, niin kyllä ne kuivuvat. Ja viimeistään kuivuuden kuulee polttaessa. Jos puu sihisee, niin se on märkää.