Anteeksi pelkoni

Muutama vuosi sitten naapurustoon muutti uusi perhe ja kävin silloin 5-vuotiaan lapseni kanssa esittäytymässä ja kysymässä olisiko heillä samanikäisiä lapsia leikkikavereiksi. Välittömästi ovikellon soiton jälkeen sisältä alkoi kuulua hurja haukunta ja kuulosti kuin siellä olisi paikkoja hajoitettu. Ovelle tuli perheen äiti ja hän laittoi välioven kiinni takanaan ja raivokas saksanpaimenkoira jäi sisälle metelöimään ja raapimaan. Juttelimme hetkisen kunnes koira sai riuhdottua oven auki ja ryntäsi suoraan lapseni kimppuun. Asetuin lapsen ja koiran väliin ja koira yritti päästä lapseen kiinni hampaillaan. Eläin haukkui ja riehui ja lapsi pelkäsi hysteerisesti. Omistaja yritti komentaa koiraa pois ja kiskoi sitä turkista ja hännästä pois meidän kimpusta. Lapsen paksuun kelsitakkiin tuli viiltoja koiran hampaista. Kun omistaja sai viimein työnnettyä koiran takaisin sisälle riehumaan, hän sanoi, että koira on kyllä tosi kiltti ja vähän pentu vielä. Että ei se tee pahaa kenellekään.

Koiraharrastajat selittivät minulle jälkikäteen, että ”se rotu on suojelevainen” ja että ”se koira oli arka” ja ettei koiran käytös ollut koiran vika vaan omistajan. Jees jees, ajattelin. Nykyään kun menemme vierailemaan perheeseen, jossa on koiria, pyydän omistajia viemään koirat eri huoneeseen. Koiranomistajat haluaisivat pitää koirat vapaana ja ehdottavat, että lapsi antaisi koirien tulla haistelemaan niin kyllä ne sitten rauhoittuvat. Tässä kohtaa tulee mieleen kysyä, että onko ihmisellä velvollisuus antaa koiran haistella itseään jos ei todellakaan halua? Voisihan sitä valehdella allergiasta tai muusta, mutta jos ei vaan ihan oikeasti halua? Voidaan myös pohtia, onko ihmisellä oikeus pelätä koiria ja vaatia, että niitä ei päästetä hänen lähelleen.

Viime aikoina on Facebookissa ollut paljon varoituksia koirien myrkyttäjistä. Ihmiset surevat koiriaan, jotka ovat ulkoilureissulla syöneet myrkytetyn lihakimpaleen tms syötin. Ja todettakoon tässä, että tällainen myrkyttäminen on minustakin tosi väärin ja tuomittavaa. Sosiaalisessa mediassa myrkkysyöttien asettajat tuomitaan syömään itse omat myrkkynsä ja kuolemaan ja heitä vaaditaan muuttamaan jonnekin kauas, jossa ei ole ihmisiä eikä ihmisten lemmikkejä.

Näitä vihaisia ja surullisia uutisia lukiessa minulla tulee mieleen kysyä, että olivatko myrkkysyötin syöneet koirat hihnassa? Koiria tulee ulkoiluttaa aina kytkettynä ja vapaata leikkiä varten ovat koirapuistot ja omat aidatut pihat. Hihna suojelee koiria hulluilta myrkyttäjiltä ja hihna suojelee kanssaulkoilijoita koirilta.

Vähän aikaa sitten luin postauksen, jossa vaadittiin ihmisiä opettelemaan mitä tarkoittaa keltainen nauha koiran talutushihnassa. Se tarkoittaa sitä, että koiraa ei saa lähestyä. Koira saattaa olla vihainen tai arka, se saattaa olla rähjääjä tms. Minusta tämä kuulostaa vastuun siirrolta. Vastuu siirretään pois koiralta ja sen omistajalta sivullisille, joiden pitäisi tietää mitä keltainen merkki hihnassa tarkoittaa. Minä ajattelen, että kaupungit ja kylät ovat ensisijaisesti ihmisten kaupunkeja ja kyliä. Koirien ja koiraharrastajien oikeudet ovat alisteisia yleisille ihmisten oikeuksille. Ihmisillä on oikeus kulkea missä vaan, käytöshäiriöisillä koirilla ei.

Lopetan tämän postauksen erääseen tavalliseen tapaukseen: Nainen kulkee ulkona. Tiellä vastaan tulee irrallaan kulkeva koira joka hyppii naisen housut kuraan, karvoihin ja kuolaan. Koiran omistaja pahoittelee hymyillen ja toruu leikkisää koiraansa. Miten tilanteessa kuuluu ajatella?

Pilvistä maan kamaralle

Keskustelin erään mukavan papin kanssa suunnittelemastani  ”Jumalan kämmenellä”-kankaasta ja siitä valmistetuista asuista. Kangas ja asut ovat esillä ProPuun Sanctus-näyttelyssä ProPuu Galleriassa Lahdessa lokakuun loppuun asti. Pappi oli käynyt katsomassa näyttelyn ja oli jäänyt pohtimaan ”Jumalan kämmenellä”-kankaan sanomaa.jumalan kammenella kaikki

Hän kysyi minulta, että tunnenko liturgisia värejä. Että mitä mikin väri symboloi. No siihen oli helppo vastata: En tunne. Saman tien tunnustin, että en tiedä kirkollisista rakenteista tai hierarkioistakaan mitään. Olen suunnitellut Jumalan kämmenellä -kankaan tuntematta kirkollisia koodeja. Kangas perustuu haastatteluihin, joissa kysyin ihmisiltä, millainen sija (kristillisellä) uskolla on heidän sydämissään. Onko uskossa jokin erityinen teema tai vaikka raamatunlause, joka puhuttelee heitä erityisesti. Tai onko jokin runo tai musiikkikappale, joka koskettaa sielua ja saa ajattelemaan uskonasioita. Kankaan värit ovat tulleet minun visuaalisesta tarinankerronnallisesta kauneuskäsityksestä ja pyrkimyksestä harmoniaan.

Kankaan suunnittelun perustaksi sain kuulla tarinoita armosta, uskon hypystä, lunastuksesta, johdatuksesta, lohdutuksesta ja rakkaudesta. Ja rajasta elämän ja kuoleman, ihmisen ja Jumalan sekä uskon ja epäilyn välillä. Monet kokivat uskon läheisemmäksi kuin seurakunnan. Halusin suunnitella näiden tarinoiden pohjalta kankaan, joka tekee näkyväksi sen, mitä usko merkitsee suoraan ihmiselle, ilman välikäsiä.

Minulle uskontojen säännöt ja rakenteet ovat ainakin tähän asti näyttäytyneet sen mukaan, mitkä asiat missäkin uskonnossa ovat kiellettyjä: Joiltakin on tupakka kielletty, toisilta alkoholi, meikit ja hiusvärit, kolmansilta leikkokukat ja musiikki, neljänsiltä joulu ja synttärit. Jotkut eivät saa käyttää lääkkeitä ja joidenkin toisten täytyy varoa piirtämästä kissan kuvaa päiväkodissa. En ole ikinä ymmärtänyt näitä elämää kaventavia rajoitteita, vaikka olen joutunut niitä matkan varrella noudattamaankin.

Keskustelu papin kanssa oli hyvin rakentava. Pohdimme ideologioiden ja rakenteiden suhdetta yleisestikin. Sitä, miten asiat yleensäkin alussa ovat epävirallisia ja ne perustuvat intohimoon ja kutsumukseen. Mutta ajan myötä asiaan kuin asiaan hiipii kaikennäköisiä organisaatiokaavioita ja hallinnollisia rakenteita. Jäsentymättömästä joukosta alkavat erottua ne, jotka ovat enemmän oikeassa ja ne, joita täytyy ohjata. Syntyy erilaisia syitä, miksi yksi on toista sopivampi ylempiin tehtäviin. Ja niiden muiden kuuluisi olla kuuliaisia esivallalle. Ja sitten aletaan tekemään eroa ”meihin” ja ”muihin”. Aletaan elää jonkun säädöstön mukaan, joka erottaa meikäläiset heikäläisitä.

Liekö se auktoriteettiongelmainen luonteeni vai individualismia ihannoiva aikamme, kun en halua kulkea kenenkään talutinnaru kaulassani. Kaikessa vähäpätöisyydessäni koen olevani kelvollinen puhumaan ylimmän kanssa ilman välikäsiä ja puhemiehiä.

Jumalan kämmenellä -kangas kertoo sydämen tunnoista. Pienistä, hennoista, aidoista ja henkilökohtaisista sydämen tunnoista. En osaa puolustella sitä muuten -ja liekö tarvettakaan.