Hylättyjä kiviä ja vanhentunutta vettä

Elämässä on asioita, jotka ovat väliaikaisia, ja on asioita, jotka ovat ikuisia. Vaan kävipä niin, että lyhyen ajan sisällä törmäsin omituisiin ”hylätyn kiven” ja ”vanhentuneen veden” käsitteisiin.

On erilaisia kivikasoja. Yhdessä on harmaita noppakiviä ja toisessa on punertavia reunuskiviä. On muitakin kivikasoja, ja kaikissa kasoissa kivet ovat keskenään samanlaisia. Sitten on hylättyjen kivien kasa. Mihinkään kelpaamattomia kiviä.

Kaupassa on hyllymetreittäin vettä pulloissa. On ranskalaista ja suomalaista vettä. Poreilevaa ja poreilematonta. Halpaa bulkkivettä ja kallista brändivettä. Tarjouksessa vettä, jonka parasta ennen -päiväys on parin päivän päässä. Varaston puolella on myyntikelvotonta vanhentunutta vettä.

Kirjoitan tätä postausta vuoden 2013 viimeisen päivän viimeisellä tunnilla. Vanha vuosi loppuu ja uusi alkaa. Aika on tuoretavaraa, se vanhenee nopeasti. Vaikka päivää ei käyttäisi mihinkään, se menee silti. Aikaa ei voi säilöä. Vähän käytetty elämä ei ole kaksin käsin elettyä hehkeämpi.

Mietin tässä aikakäsityksemme käsitteiden äärellä, että miten kukaan voi määritellä veden iän? Vesi kiertää lävitsemme ja sitten kun me olemme kuolleet, niin vesi kiertää niissä, jotka elävät, ikuisesti ja vääjäämättömästi. Ikuisella matkalla oleva vesi on seisahtunut hetkeksi päivättyyn pulloon, mutta on valmis jatkamaan matkaa koska vain. Höyrynä ja jäänä, maan pinnalla ja syvyyksissä. Veden parasta ennen -päiväys on todella omituinen käsite.

Ja sitten se kiven hylkääminen. Kivi, joka on vuosimiljoonien saatossa puristunut, kulkeutunut ja hioutunut, voidaan hylätä kelvottomana. Täytyy muistaa, että kivi itsessään ei voi olla kelvoton vaan se voi korkeintaan olla kelvoton tässä hetkellä jollekin ihmiselle.

Mutta entä me ihmiset. Haluaisin ajatella, että me olemme itsenämme täydellisiä, ehyitä ja vertaamattomia. Ihmistäkään ei tule kilpailuttaa tai parasta ennen -leimata. Ihmisyys on käsityskykymme rajoissa ikuinen ja me saamme vuorollamme kantaa maailmassa olon soihtua hetken.

Toivon kaikille, itsellenikin, mielenrauhaa uudelle vuodelle 2014. Toivon, että pystymme kukin olemaan levossa ikämme ja elämänvaiheemme kanssa. Toivon, että pystymme pitämään oman arvomme määrittelyn omissa käsissämme ja näkemään kauneutta ja arvoa itsessämme vaikka muut eivät näkisikään. Vaikka en sopisi mihinkään tasalaatuiseen kasaan, olen silti ihan todella jees kivi. Murikka Jumalan armosta.

Vähyyden kaksi puolta

Onneni oli käydä muuan mielenkiintoinen keskustelu rahan vähyydestä ja siitä, että jos rahaa olisikin enemmän. Juttukaverini kertoi, että hänen ei olisi ollenkaan vaikea saada rahaa kulumaan. Hän, opiskelija, kertoi odottavansa innolla töihin pääsyä. Että työtä tietenkin hän elämältä toivoo, ja varmuutta, että työtä riittää. Ja sitten kun on työtä, saa ostaa mitä haluaa, eikä aina vaan sitä, johon pitkällisten pähkäilyjen ja kompromissien jälkeen on varaa. Kun hän puhui työstä, hänen silmiinsä tuntui kajastavan onnen ulapat.

Kaveri puhui ”halutusta elintasosta” ja siitä, millä keinoin hän sitä tavoittelee. Opiskelun ohessa tehdyllä työllä sekä halvalla opintolainalla on mahdollista ylläpitää haluttua elintasoa. Jatkuva rahan miettiminen ja vertailu rassaa, ja mielessä kimmeltää työpaikka ja palkka, joiden turvin voi viimeinkin ostaa sitä mitä haluaa.

Keskustelu sujui hyvissä merkeissä, vaikka olinkin eri mieltä. Minä en ajattele hintatietoisuutta ja ajoittain suoranaista nuukuutta kuristavana pakkopullana vaan ajattelen valitsevani vapauden tavaran ohi. Kun en osta tuota, minun ei tarvitse tienata siihen kuluvaa rahaa. Se on vapautta. Kerroin epäilevälle juttukaverille ajatukseni vaakakupista, jonka toisessa punnuksessa on työssä käymällä rahoitettu tavara ja toisessa punnuksessa on rahaton vapaus ja tavarattomuus. Tavallaan kummassakin tapauksessa lopputulos on sama: Kumpikaan ei pääse nauttimaan tavarasta. Työssäkäyvä ei työltään ehdi ja vapaalla rahattomalla ei ole varaa siihen. Työssäkäyvällä on tavara nimissään ja säilytettävänään ja vapaalla hunsvotilla ei ole kuin tuulen huuhtoma takapuoli. Onnellisuus on out there somewhere ja jokaisen ihmisen on itse etsittävä tasapaino työssäkäynnin ja vapauden suhteen.

Aika usein kuulee, miten ihmiset haaveilevat tekevänsä mielekästä työtä ja olevansa taloudellisesti riippumattomia. Se on oikein mukava ajatus. Joku varmasti sen silloin tällöin saavuttaakin. Tätä yleisinhimillistä unelmaa on kaupallistettu paljon. Jos mainoksia uskoo, sen voi saavuttaa esim osakkeita ostamalla tai verkostomyyntiä harjoittamalla. ”Mielekkäällä työllä taloudellista riippumattomuutta”. Hieno powerpoint -esitys demonstroi, miten elämän arvot toteutuvat vaikka ravintolisiä, ihorasvoja tai pesuaineita myymällä.

En jaksa uskoa. Olen kai kyyninen tai vain väsynyt lama-ajan lapsi. Jotenkin vaan näitä ”rääsyistä rikkauksiin”-tv-shop-satuja kuunnellessani ajattelen toukokuuta ja tulppaaneja. Olen onnellinen ja kai vähän rikaskin nähdessäni keväiset tulppaanit. Kiiltävät lakerikengät ja lasiseinäinen toimisto on koettu eivätkä ainakaan minusta ole mitään keväisiin tulppaaneihin verrattuna.