Naisten Päivä tänäänkin

naisten paiva toiletti action webViime aikoina on ollut riemukasta tehdä monenlaisia hommia. Isoja ja pitkäjänteisiä uurastuksia sekä lyhyitä keikkoja, raskaita hommia ja kevyitä hommia jne. Välillä on tullut oltua raksahaalareissa ja välillä hopeisissa balleriinoissa. Siirtymä työstä toiseen ja roolista toiseen on käynyt kokoajan helpommaksi ja nopeammaksi.

Olen siitä aktiivisesti onnellinen ja kiitollinen, että meillä Suomessa naisia ei yritetä karsinoida mihinkään ahtaisiin rooleihin. Joku saattaisi sanoa, että yritetäänpäs, mutta mielestäni isossa mittakaavassa ei yritetä. Odotukset siitä, millainen naisen pitäisi olla riippuen esim iästä, siviilisäädystä, ulkonäöstä jne, ovat suurimmaksi osaksi omassa mielessä. Mielen raja-aidat ovat välillä hankalasti ylitettäviä, eikä kukaan toinen voi niitä puolestasi ylittää.

Postauksen kuva on näpsäys oikeista kuvauksista, joissa kuvasimme kaverini Ilkka Kuhasen kanssa Naisten Päivä -mallistoni uutuuksia. Olin yrittänyt saada kuvauksiin mallia, mutta kolmen ihmisen aikataulujen (valokuvaaja, malli ja minä) yhteensovittaminen juhannuksena muodostui mahdottomaksi yhtälöksi. Siispä tutun vanhan savottaemännän reseptin mukaan ”otetaan mitä on”  tuumasin, että kun valokuvaaja saadaan paikalle, on malli löydyttävä jostain. Ja kun muita ei ole, on oltava itse mallina. Mielessä ääni yritti huudella että ei siitä mitään tule, mutta niinpä vain taputtelin meikit kasvoille, lakkasin ihanat kynsilakat kynsiin ja kuvaukset pidettiin lauantaina.

Ihminen ei ole luottokortti eikä käyntikortti vaan rubiikin kuutio. Samaan ihmiseen mahtuu lukemattomat määrät eri puolia, ja aina voi kääntää esiin tilanteeseen sopivan värin. Naks naks, vahva, naks, ihana, naks, äiti, naks puoliso,naks, ikä, naks, ammatti 1, naks, ammatti 2 jne. Henkinen liikkuvuus on ilo ja mahdollisuus. Vaikka se on ollut olemassa koko olemassaoloni ajan, en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä vaan olen siitä erikseen kiitollinen joka päivä.

Opiskeluaikana Lahden Muotoiluinstituutissa meillä oli stailauskurssia pitämässä Outi Broux. Hänen sanomanaan vanha slogan ”Free your mind and your ass will follow” sai vahvan merkityksen. Sillä samalla fiiliksellä minäkin olen liikkeellä 🙂

 

 

 

 

Mainokset

Osu ja upposi!

pinaattipiirakkaAjattelin jakaa tämän pinaattipiirakan reseptin, kun kerran tuli niin mahdottoman hyvää 🙂

 

Pohja:

50 g pehmeää voita, 1/2 purkillista kermaviiliä ja 1 kananmuna sekoitetaan. Lisätään 2,5 dl jauhoja (joihon sekoitettu 1/2 tl leivinjauhetta ja hippunen suolaa). Sekoitetaan. Taputellaan voideltuun irtopohjavuokaan.

Täyte:

Kuullota pannulla 1 iso pilkottu purjo. Lisää pussillinen (200g ?) pinaattikuutioita ja paista sekoitellen kunnes muhevia. Lisää pinjansiemeniä ja paista hetki. Lisää 4 kuutioitua keitettyä kananmunaa. Mausta suolalla ja valkopippurilla.

Kaada seos erilliseen astiaan. Lisää 1 purkki kermaviiliä. Lisää 150 g kuutioitua mozzarellaa. Lisää 2 kananmunaa. Sekoita hyvin. Kaada seos piirakkataikinan päälle ja ripottele päälle kevyelti vahvaa juustoraastetta. Paista 180-190 asteessa kunnes pinta saa kauniin värin. Anna tekeytyä viileässä pari tuntia (jos mitenkään maltat). On hyvää 🙂

Designkupla

Nyt kirjoitan aiheesta, joka väistämättä osuu oman ammattikunnan nilkkaan.

Olen valmistunut muotoilijaksi vuonna 2002 ja toiminut siitä lähtien muotoilijana ja tuotekehittäjänä. Matkan varrella olen tehnyt töitä yrittäjänä, palkattuna muotoilijana ja freelancerina. Tuotteita, konsepteja ja palveluita jos jonkinlaisia on tullut kehitettyä ja kivaakin on ollut.

Varsinkin World Design Capital -vuonna 2012 muotoilusta puhuttiin paljon. Se kuulemma on ”Suomen veturi”, se nostaa meitä ylemmäs ja ylemmäs. Vähän siellä sun täällä muotoillaan: Muotoillaan strategisesti, muotoillaan palveluita, muotoillaan hiuksia jne. Välillä olen ollut ihan pihalla kun designista puhutaan. En meinaa tunnistaa pihviä kaiken kuorrutteen alta.

Joskus tuntuu, että muotoilulla/designilla on savuverhon rooli: Sen taakse piilotetaan kaikenlaista sutta ja sekundaa. Ennen tuotteisiin toi lisäarvoa vakuutus ”Made in Finland”. Nykyisin slogan on ”Designed in Finland”. Yhtä sanaa muuttamalla lensi just tuhansia erilaisten teollisuudenalojen työpaikkoja kaukomaille. Ennen kun ostit muumimukin, sait palan Iittalan vuosisataista osaamista ja kulttuuriperintöä. Nykyään saat taiwanilaisen kipon ja Designed in Finland -tarran. Vaikka kuinka muotoilun nimiin vannotaan, niin se Made in Finland ja Designed in Finland eivät tunnu yhtään samalta.

Kun kaupassa harkitsen mukin ostoa, teen mielessäni eron 1) kotimaisen (design-)laatumukin ja 2) tuntemattoman halpismukin välille. Maksan laatumukista enemmän, sillä tiedän sen taustan, tarinan ja laadun. Luotan tuotteeseen ja luotan tuotteen valmistaneisiin ihmisiin. Mutta maksaisinko tutun merkkisestä mutta tuntemattomasta halpismukista kotimaisen laadukkaan mukin hinnan pelkän muotoilun varjolla? En. Silloin on sama ostaa se nimetön halpismuki.

Ja kun annan erityisen lahjan vaikka ristiäisissä tai häissä, haluan aina antaa parasta. Halpistavara on halpistavara vaikka siinä olisi mikä tahansa logotarra kyljessä. Se ei kelpaa.

Mietin, että kenelle se logotarra-halpistavara sitten kelpaa? Luottaako markkinointikoneisto asiaan perehtymättömiin turisteihin, jotka ostavat silmät ummessa ”jotain kivaa suomi-tavaraa”? Luottavatko brändit siihen, että kuluttajille kelpaa mikä vaan kunhan se on markkinoitu tehokkaasti? Vai ajatellaanko, että tehdyn tavaran alkuperällä ei ole mitään väliä ja kaikkihan tuottavat tavaransa Vinku-Vähä-Kauko-Stanissa, joten miksei mekin…

Muiden asioihin ei voi vaikuttaa, mutta omiinsa voi. Minä en saata myydä asiakkaille huonoa. Hävettäis ja selkäranka katkeais sellaisessa. Kun myyn suoraan asiakkaille, ilman jälleenmyyjäportaan katetta, pystyn satsaamaan materiaalien laatuun ja myymään maltilliseen hintaan. Tuntuu upealta, kun asiakkaat luottavat toimittamaani laatuun. Se on minulle suuri onnistumisen hetki kun kymmenen vuoden ajalta tuttu asiakas tilaa Naisten Päivää lahjaksi ystävälleen. Se on luottamus, joka ansaitaan vain pitkäjänteisellä työllä ja laadulla. Enkä hitossakaan ole niin tyhmä että riskeeraisin sitä myymällä asiakkaille jotain halparoinaa pikavoittojen toivossa.

 

En ole Leijonien sukua

Sotshista ei tullut Poikaa kotiin, mutta muuta hyvää ja kaunista saatiin: Teemu Selänteen sankaruutta, miehisiä kyyneleitä ja kansallista hurmoshenkeä. Että me ollaan hyviä, hyvä Suomi!! Kesällä 44 vuotta täyttävä Selänne sai upean päätöksen tähtitieteelliselle uralleen, voi miten koskettavaa.

Ikävä sanoa, mutta minä en tunne mitään. Jäällä ei luistellut minun idolini, roolimallini, samaistumisen kohteeni, tulevaisuudenhaaveeni eikä mikään, mitä kohti pyrkisin. Miehet itkevät liikutuksesta, mutta minulla ei liikahda sisimpäni ripsi. No mikä on? Eikö pronssi passaa, häh? Onkohan se melkein julmaa sanoa, että kulta ei olisi tehnyt sieluun sen suurempaa jälkeä.

En tunne mitään, sillä tämän päivän pelissä oli kyse miesten maailmasta. Minulla ei 35-vuotiaana kuntoliikkujana ole mitään osaa noihin peleihin, ja vaikka olisin 20 vuotias teräksenluja supernainen, minulla ei olisi mitään asiaa noihin peleihin sittenkään. Ei edes unelmissa, ei teoriassa, ei millään konstilla ikinä. Samalla tavalla kuin en samaistu Indiana Jonesiin, James Bondiin enkä Spidermaniinkaan, en samaistu lätkäkuninkaisiinkaan. Ei kuulu mulle. Miesten jääkiekossa naisille on varattu lipunmyyjän, vaimon tai tyttöystävän rooli. Ei kiinnosta.

Suomen naisten jumalattoman menestynyt jääkiekkojoukkue jatkaa tästä lähinkin amatööripohjalta. Jenni Hiirikoski on valittu kolme kertaa MM-turnauksen parhaaksi puolustajaksi (2009, 2012 ja 2013), ja yhä vaan hän tapetoi ja maalaa elääkseen. Maalivahti Noora Räty kyllästyi elämään kädestä suuhun raha-asioissa ja päätyi lopettamaan 24-vuotiaana (vrt. Teemu Selänteen ikä ja palkat). Rädyn toiveille pelata ammatikseen ja elääkseen on vähän naureskeltu. Räty on väläyttänyt ajatusta torjua maaleja miesten jääkiekossa jossain mestisporukassa, että josko sillä eläis. Oikeasti,  naisten jääkiekon maailmanluokan ammattilaisena et elä, mutta miesten perähikiän joukkueessa pelaamalla elät. Mua sylettää.

Mutta paljon onnea miesten jääkiekkojoukkueelle hienosta pronssista! Minun silmissäni se porukka on joukko taitavia ja kovapalkkaisia urheilijoita -ei Suomen sankareita eikä mitään koko kansan leijonia.

Kirkasta näkyvissa!

jaata ikkunallaTalvella, kuten kesälläkin, on mukava päivitellä ilmoja. Liian lämmintä, liian kylmää, liian vähän / liikaa lunta jne. Säätä on soma ennustaa, seurata  ja mitata erilaisilla laitteilla. Tulee melkein tunne, kuin jollain lailla hallitsisi säätä kun on siitä niin hyvin perillä.

Meillä on keittiön ikkunalla lämpömittari, ja se näkyy kuvassa. On meillä digitaalinen hieno numeromittarikin, mutta tämä ikkunamittari kertoo asian nopeammin. Helppoa: Jos ikkuna on kuiva, on pakkasta alle 10 astetta. Jos ikkuna on märkä, on pakkasta yli 10 astetta. Jos ikkuna on jäässä, on pakkasta yli 20 astetta. Pikaisella vilkaisulla näkee, että kuvan ottamisen aikoihin pakkasta on ollut -19…-21.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan postausta tästä ikkunamittarista, mietin, että onko tämä noloa. Että meillä on kovilla pakkasilla ikkunoissa jäätä sisäpuolella. Että ei, meillä ei ole tasainen +22 talossa aina, kesät talvet. Talviaamuina on monesti +16. Talon rakennusaikana tämä aamulukema olisi ollut oikein hyvä, mutta nykyään meinaa nolottaa kertoa, että aamulla on vähän vilakkaa. Ikään kuin ei saisi olla. Onneksi lämpötila nousee nopeasti kun saa tulet uuniin.

Ihmisiä hävettää helposti. Nolotus ja häpeä estävät elämästä mukavasti. Verrataan itseä ja omaa elämää mainosten luomaan ihanne-mukatodellisuuteen. Mainoksilla luodaan jatkuvasti uusia tarpeita ja saadaan nykyinen elämä tuntumaan vanhanaikaiselta ja epämuodikkaalta.

Vaatii päättäväisyyttä olla lähtemättä mukaan jatkuvasti kasvavien tarpeiden oravanpyörään. En sano, että onnistun siinä itse läheskään aina, mutta pyrin siihen kyllä. Tämä tahtotila ei perustu pelkästään jääräpäisyyteen, vaan myös järkeen:

1) Energian vuosikulutuksen ollessa alle 10 000 kWh, ei säästöä ole saatavissa mistään tiivistyksestä/uudistuksesta niin paljon, että se maksaisi itsensä takaisin pienentyneessä energialaskussa alle 20 vuodessa.

2) Talon alkuperäinen (meidän tapauksessa 1916) rakennusfysiologia saattaisi häiriintyä liian suurista uudistuksista (esim ilmalämpöpumppu tms).

3) Talon ilmeen ja aitouden pilaa helposti uusilla ikkunoilla ja lisäeristeillä.

Kai kaikki tällainen perustelusössötys tulee siitä, että oma pään sisällä vieläkin pieni fiinistelevä mainosmaakari ja paksupäinen maalaisjuntti ottavat matsia. Onneksi pian tulee kesä ja ikkunafirmat lakkaavat jakamasta remonttiesitteitä ja mediassa vellova puhe passiivienergiataloista rauhoittuu.

 

Hylättyjä kiviä ja vanhentunutta vettä

Elämässä on asioita, jotka ovat väliaikaisia, ja on asioita, jotka ovat ikuisia. Vaan kävipä niin, että lyhyen ajan sisällä törmäsin omituisiin ”hylätyn kiven” ja ”vanhentuneen veden” käsitteisiin.

On erilaisia kivikasoja. Yhdessä on harmaita noppakiviä ja toisessa on punertavia reunuskiviä. On muitakin kivikasoja, ja kaikissa kasoissa kivet ovat keskenään samanlaisia. Sitten on hylättyjen kivien kasa. Mihinkään kelpaamattomia kiviä.

Kaupassa on hyllymetreittäin vettä pulloissa. On ranskalaista ja suomalaista vettä. Poreilevaa ja poreilematonta. Halpaa bulkkivettä ja kallista brändivettä. Tarjouksessa vettä, jonka parasta ennen -päiväys on parin päivän päässä. Varaston puolella on myyntikelvotonta vanhentunutta vettä.

Kirjoitan tätä postausta vuoden 2013 viimeisen päivän viimeisellä tunnilla. Vanha vuosi loppuu ja uusi alkaa. Aika on tuoretavaraa, se vanhenee nopeasti. Vaikka päivää ei käyttäisi mihinkään, se menee silti. Aikaa ei voi säilöä. Vähän käytetty elämä ei ole kaksin käsin elettyä hehkeämpi.

Mietin tässä aikakäsityksemme käsitteiden äärellä, että miten kukaan voi määritellä veden iän? Vesi kiertää lävitsemme ja sitten kun me olemme kuolleet, niin vesi kiertää niissä, jotka elävät, ikuisesti ja vääjäämättömästi. Ikuisella matkalla oleva vesi on seisahtunut hetkeksi päivättyyn pulloon, mutta on valmis jatkamaan matkaa koska vain. Höyrynä ja jäänä, maan pinnalla ja syvyyksissä. Veden parasta ennen -päiväys on todella omituinen käsite.

Ja sitten se kiven hylkääminen. Kivi, joka on vuosimiljoonien saatossa puristunut, kulkeutunut ja hioutunut, voidaan hylätä kelvottomana. Täytyy muistaa, että kivi itsessään ei voi olla kelvoton vaan se voi korkeintaan olla kelvoton tässä hetkellä jollekin ihmiselle.

Mutta entä me ihmiset. Haluaisin ajatella, että me olemme itsenämme täydellisiä, ehyitä ja vertaamattomia. Ihmistäkään ei tule kilpailuttaa tai parasta ennen -leimata. Ihmisyys on käsityskykymme rajoissa ikuinen ja me saamme vuorollamme kantaa maailmassa olon soihtua hetken.

Toivon kaikille, itsellenikin, mielenrauhaa uudelle vuodelle 2014. Toivon, että pystymme kukin olemaan levossa ikämme ja elämänvaiheemme kanssa. Toivon, että pystymme pitämään oman arvomme määrittelyn omissa käsissämme ja näkemään kauneutta ja arvoa itsessämme vaikka muut eivät näkisikään. Vaikka en sopisi mihinkään tasalaatuiseen kasaan, olen silti ihan todella jees kivi. Murikka Jumalan armosta.

Vähyyden kaksi puolta

Onneni oli käydä muuan mielenkiintoinen keskustelu rahan vähyydestä ja siitä, että jos rahaa olisikin enemmän. Juttukaverini kertoi, että hänen ei olisi ollenkaan vaikea saada rahaa kulumaan. Hän, opiskelija, kertoi odottavansa innolla töihin pääsyä. Että työtä tietenkin hän elämältä toivoo, ja varmuutta, että työtä riittää. Ja sitten kun on työtä, saa ostaa mitä haluaa, eikä aina vaan sitä, johon pitkällisten pähkäilyjen ja kompromissien jälkeen on varaa. Kun hän puhui työstä, hänen silmiinsä tuntui kajastavan onnen ulapat.

Kaveri puhui ”halutusta elintasosta” ja siitä, millä keinoin hän sitä tavoittelee. Opiskelun ohessa tehdyllä työllä sekä halvalla opintolainalla on mahdollista ylläpitää haluttua elintasoa. Jatkuva rahan miettiminen ja vertailu rassaa, ja mielessä kimmeltää työpaikka ja palkka, joiden turvin voi viimeinkin ostaa sitä mitä haluaa.

Keskustelu sujui hyvissä merkeissä, vaikka olinkin eri mieltä. Minä en ajattele hintatietoisuutta ja ajoittain suoranaista nuukuutta kuristavana pakkopullana vaan ajattelen valitsevani vapauden tavaran ohi. Kun en osta tuota, minun ei tarvitse tienata siihen kuluvaa rahaa. Se on vapautta. Kerroin epäilevälle juttukaverille ajatukseni vaakakupista, jonka toisessa punnuksessa on työssä käymällä rahoitettu tavara ja toisessa punnuksessa on rahaton vapaus ja tavarattomuus. Tavallaan kummassakin tapauksessa lopputulos on sama: Kumpikaan ei pääse nauttimaan tavarasta. Työssäkäyvä ei työltään ehdi ja vapaalla rahattomalla ei ole varaa siihen. Työssäkäyvällä on tavara nimissään ja säilytettävänään ja vapaalla hunsvotilla ei ole kuin tuulen huuhtoma takapuoli. Onnellisuus on out there somewhere ja jokaisen ihmisen on itse etsittävä tasapaino työssäkäynnin ja vapauden suhteen.

Aika usein kuulee, miten ihmiset haaveilevat tekevänsä mielekästä työtä ja olevansa taloudellisesti riippumattomia. Se on oikein mukava ajatus. Joku varmasti sen silloin tällöin saavuttaakin. Tätä yleisinhimillistä unelmaa on kaupallistettu paljon. Jos mainoksia uskoo, sen voi saavuttaa esim osakkeita ostamalla tai verkostomyyntiä harjoittamalla. ”Mielekkäällä työllä taloudellista riippumattomuutta”. Hieno powerpoint -esitys demonstroi, miten elämän arvot toteutuvat vaikka ravintolisiä, ihorasvoja tai pesuaineita myymällä.

En jaksa uskoa. Olen kai kyyninen tai vain väsynyt lama-ajan lapsi. Jotenkin vaan näitä ”rääsyistä rikkauksiin”-tv-shop-satuja kuunnellessani ajattelen toukokuuta ja tulppaaneja. Olen onnellinen ja kai vähän rikaskin nähdessäni keväiset tulppaanit. Kiiltävät lakerikengät ja lasiseinäinen toimisto on koettu eivätkä ainakaan minusta ole mitään keväisiin tulppaaneihin verrattuna.