Kop kop, kuka siellä?

Kuka siellä? Täällä posteljooni Petshkin, toin teille luontolehti Pörriäisen.

Tämä hahmo ei taida olla Petshkin, mutta ovella silti koputellaan. Ja minä kysyn: Kuka siellä?

Joku haluaa tulla tehdyksi. Hän on esittäytynyt Sulhaseksi. Saadakseni tietää enemmän, minun on tehtävä hänet näkyväksi. Ja näin homma on lähtenyt käyntiin:

Kaavat ryhdikkäille ja miehekkäille kasvoille. Pään täytteeksi tiukasti villavatiinia. Ja sitten vastassa ovat ystävälliset mutta vaativat tyhjät kasvot.

Ja minä kysyn: Mitäs nyt? ”Haluan komean nenän”.  Merkkasin neuloilla symmetriamerkkejä, että ei tule jälkeenpäin sanottavaa. ”Ja ryhdikkäät kulmakarvat ja luonnolliset silmät”. 

Sulhanen esitti toiveet myös makeilemattomasta suusta ja komeista hiuksista. Ja päänahan ei kestä paistaa sillä lailla kuin ne hiukset ois istutettu päähän, vaan niiden pitää kasvaa päästä ihan oikeasti.

Merkkasin hiusrajan hyvin. Ompelin muliinilankahiuksia ryijysolmuilla. Jokaisessa hiuksessa on yhteensä 2 tai 4 säiettä (eli neulalla 1 tai 2 säiettä). Kirjailin pulisongit sekä hiuksenkuvia päänahkaan, jottei Sulhasella sisukumi paista.

Löysin kirpparilta tänään 1 eurolla Czechoslovak Airlinesin keltaisen nenäliinan, joka on peräisin ehkä 60-luvulta. Ehkäpä Sulhanen on lentokapteeni tai stuertti, joka on matkalla Suomeen morsiamensa luo.

 

Ruokaa

Talkooporukalla ja lapsilla on tunnetusti kiljuvin nälkä. Minulla on muuan helpotettu ruokalaji, joka ravitsee kummankin kiljukaulan. Kas näin:

Kaupasta valmis Lasagnette-paketti (maksaa alle 3 e). Ruskistetaan 400-500 g jauhelihaa. Ohjeessa siihen neuvotaan sekoittamaan mausteainekset, 3 dl maitoa ja 6 dl vettä, mutta ohjetta ei totella. Sen sijaan jauhelihan sekaan laitetaan pussista mausteainekset, 500 g tomaattimurskaa, 2,5 dl kuohukermaa ja 4 dl maitoa tai vettä (+hieman grillimaustetta, suolaa jne jos syömäkunta ei koostu kaikkein herkkävainuisimmista mausteidenvastustajista). Sekoitellaan hyvin ja annetaan hautua pari minuuttia.

Sitten isoon uunivuokaan laitetaan paketin raa´at lasagnekippuralevyt ja lisäksi tavallista makaronia tai spagetinpätkiä noin 2 dl. Kastike kaadetaan  pastojen päälle ja sekoitetaan varovasti.

Raasteisiin ei ole aikaa, joten päälle nakellaan juustoa juustohöylällä. Ja äkkiä 200-asteiseen uuniin. Paistoaika 35 min, josta ensimmäisen 20 min jälkeen vuuan päälle laitetaan folio tai leivinpaperi pinnan palamisen estämiseksi.

Zä-däm! Tulee hyvä ja maistuu myös nirsoille lapsille.

Kenen vitsit naurattaa?

Pääsin viime viikolla osallistumaan luennolle, jossa asiantuntija esitteli sosiaalista mediaa, eli somea. Somehan on nyt hip ja cool ja sen busines-mahdollisuudet ovat mitä parhaimmat. ”Meidän firmalla on 2000 tykkääjää”. Onnistumisia mitataan peukkujen määrillä. ”Saatteko te teidän postauksille kommentteja?”. Lopuksi tyly tuomio: Jos sua ei löydy Googlesta, niin sää olet kuollut.

Sain kuulla, millä tavalla somessa pitää kirjoittaa: rennosti, tuttavallisesti, inhimillisesti, kaupallisuutta välttäen, mutta kuitenkin niin, että kaupallinen viesti ”tihkuu” läpi ja lukijan päässä syttyy halu ostaa. Facebook maksattaa firmoilla näkyvyydesta. Jos maksat 5-20 e, niin sun postaus näkyy kaikille sun tykkääjille ja saat paljon peukkuja. Firmojen täytyy etsiä hyviä, suosittuja ja seksikkäitä kirjoittajia kirjoittamaan ja kuvaamaan niiden Twitter-, Facebook- ja Pinterest-seinille. Ja joka päivä pitäis kirjoittaa kerran tai pari. Rääh! Joka päivä? Miten millään firmalla tai kellään yksityishenkilöllä voi olla tähdellistä sanottavaa joka päivä?

Aleksander Stubb (68 000 seuraajaa) on asiantuntijan mukaan hyvä ja mielenkiintoinen Twitter-kirjoittaja. Ja Tuomas Enbuske (38 000 seuraajaa) jos ei niin hyvä, mutta ainakin tuottelias. Olen vähän seurannut näitä kirjoittajia. Minusta tuntuu, että puheet suomalaisten vähäpuheisuudesta ovat raskaasti liioiteltuja. Lisäksi vaikuttaa, että varsinkin mr. Enbuske on sekoittanut sisällöllisen kirjoittamisen ja terapialuonteisen ajatustenvirran käsitteet pahemman kerran. Miten kukaan jaksaa lukea jaarittelua ja lörpöttelyä monen viestin verran päivässä? Tekis mieli sanoa, että lepuuta jo leukojas tuolta kaikelta tyhjänpuhumiselta. 19/20 kaikista viesteistä on täyttä roskaa, 1/20 on oikeaa asiaa.

En osannut olla luennolla hiljaa. Ja huonostihan siinä kävi. Sain kuulla olevani vanhanaikainen tosikko, kamoon, rentous on päivän sana. Sanoin myös ihmetelleeni sitä, että varsinkin teinit postaavat itsestään keimailevia ja kukkoilevia mainosmaisia kuvia. Että kaupallinen lähestymistapa tuntuu olevan osa teinien omakuvaa, ja onks se oikeastaan toivottavaa? ”Sää olet vanhan liiton ihminen kun ajattelet noin, nyt on hei tärkeetä saada peukkuja”. Kaikki haluavat, että heidän kuvistaan ja statuksistaan tykätään. Seksikkään kuvan keralla postataan ”#HelsinkiVantaa lähdössä Magovistik-vidduun” Ja sitten odotetaan kieli pitkällä, että montako peukkua ja hyvän matkan toivotusta saat. ”Kaikki haluavat olla suosittuja ja saada hyväksyntää, siitä on kyse”.

Äh, minusta tällainen toiminta muistuttaa yläasteen pihaa. Siellä eroteltiin jyvät akanoista ja tyylikkäät junteista. Siellä katsottiin kenen vitsit naurattaa. Sosiaalista pääomaa, tykkääjiä, haalittiin kaikin keinoin ja haluttiin olla tupakkapaikan kunkkupingviinien suosiossa.

Kun kriittinen ajattelu leimataan vanhanaikaiseksi ja tosikkomaiseksi, voidaan kriittiset ajatukset sivuuttaa. Mutta minuun tuollainen leimaaminen ei pure. Feministeillekin sanotaan aina, että te olette vanhanaikaisia ja tosikkoja. Sitäpaitsi, rento some-kellunta sopii hyvin teineille, joilla on elämäntavalleen kustantaja. Minä olen omakustanteinen aikuinen. En silti todellakaan suostu olemaan somen perässähiihtäjä, se, jolle hipsterit kertovat mihin maailma on menossa. Minä haluan olla mukana tekemässä tulevaisuutta ja tuottamassa omaan arvomaailmaani ja mediakäsitykseeni sopivaa sisältöä.

Jokaisessa postauksessa pitäisi olla kuva, mutta koska tähän asiaan liittyen minulla ei ole tarvetta kuvalle, niin sitä kuvaa ei nyt sitten ole. Kuvan puutteessa ehdotan, että kuvittelette mieliinne näkymän yläasteen pihalta. Ahistaaks?

Äitienpäivälahjavinkki

Äitienpäivä lähestyy! Nyt isät tarkkana: Kunnon saha on oivallinen lahjavinkki.

Moottorisahaus sopii pienten lasten äideille erinomaisesti, sillä:

– Moottorisahaa saavat käyttää vain aikuiset. Siksi lasten on pysyttävä kaukana. Sahassa on raikas ääni tämän määräyksen perillemenon varmistamiseksi.

-Kun ohjekirjasen käy huolellisesti läpi, on moottorisahan käyttö turvallista ja huoltaminen helppoa.

– Moottorisahoja löytyy eri kokoisia: On isoja ja raskaita ja sitten on pieniä ja kevyitä. Jos äiti ei ole Suomen vahvin nainen, niin silloin kannattaa valita kevyt saha.

– Mitään halpamarketin sähkösahaa ei passaa äidille hankkia, vaan kunnon polttomoottorisaha. Äiti ei halua, että hänen toimintasäteensä on sähköjohdon mittainen. Äitiys on niin sitovaa, että sahauksen on oltava villiä ja vapaata.

-Äidin saha on naisten saha. Jos miehet sahaavat äidin sahalla, on vaarana, että alkaa naljailu sahan maltillisesta suoritustehosta. Miehet käyttäköön omia sahojaan, piste.

Ja sitten vielä rohkaisun sana lahjan saajille: Maailmassa on paljon hyviä sahausneuvoja ja suulaita neuvojia, mutta sinun ei tarvitse kuunnella niitä kaikkia. Kun olet opetellut turvallisen käytön perusteet, voit antaa suunpieksennän mennä oikealta ja vasemmalta ohi. Aloita pienistä puista ja etene isompiin. Lady-saha ei ole tarkoitettu tuhatvuotisten punapuiden kaatamiseen vaan kohtuullisiin pätkimishommiin.

Moottorisaha on työkalu siinä kuin ompelukone, tehosekoitin tai oksasilppuri. Työkalua käytetään, putsataan ja huolletaan. Laitan tähän muutaman sanan omista sahanhuoltotoimistani:

Kuva1: Terän teroitus. Pyöröviilalla muutama työntö samaan suuntaan, eteenpäin. Nyt saha puree hyvin ja lastu on kaunista. Merkkaa ensimmäinen terottamasi hammas, jotta tiedät viilanneesi kaikki.

Kuva 2 ja 3: Muutaman sahauskerran välein saha avataan ja putsataan. Sahan sisälle kertyy teräöljystä ja hienosta muhasta tällaista töhkää. Vanhat hammasharjat sopivat tähän työhön hyvin. Hifistelijät putsaavat paineilmalla.

En sano, että tämä on just se virallinen ja oikea tapa huoltaa sahaa. Tämä on minun tapani. Kannustan kaikkia rohkeasti etsimään ja löytämään omat tapansa saha-asioissa.

Äidin sahaustoimet eivät ole isältä mitään pois. Äidin sahatessa isälle jää enemmän aikaa lasten seurasta nauttimiseen ja siivoamiseen ja ruuanlaittoon.

Reipasta äitienpäivää!

Metsällä

Kirjoittelin aikaisemmin kuusiaidan leikkaamisesta. Sitä voi ajatella, että huh huh miten tylsää, turhaa ja tarpeetonta. Vaan katsokaas, millainen on leikkaamaton kuusiaita 🙂 Alhaalla näkee, että siellä on tiuhassa oksia. Aitaa on siis leikattu varmaan ensimmäiset kymmenen vuotta. Sitten on päätetty antaa rehottaa. Tuloksena melkoinen ranka-aita. Onhan tällainen aika ”hauska”, vaikka ei tästä oikein näkösuojaksi ole.

Tämä on yhden unohdetun alueen unohdettu kuusiaita. Talot on purettu varmaan aikoja sitten. Kaupunki aikoo kaavoittaa alueen tonteiksi ja siksipä aluetta raivataan. Kaupunki myy isot puut ja antaa polttopuita tiedustelevien kaupunkilaisten kerätä pienet puut. Tällainen peräkärryllinen on lähdössä kotia päin.

Lahti, alatko mua oikeesti?

Sehän tiedetään, että reklamaatio on loistava tilaisuus asiakassuhteen lujittamiselle. Hyvin hoidettu reklamaatio valaa asiakkaaseen luottamusta kyseisen firman suhteen.

Pienen aasinsillan kautta pääsemme asiaan: Katujen hiekoittamiseen Lahdessa. Olen Lahtea monesti kehunut, mutta nyt on reklamaation paikka. Saapa nähdä lujittuuko suhtemme vai pettääkö kotikaupunki minut.

Tiirismaan koulun ja Onnelantien välissä on jyrkkä pyörätieluiska. Noin 15-20 m tiukka ylämäki Onnelantieltä Tiirismaan koululle. Onnelantien hiekoitus on kaupungin vastuulla ja Tiirismaan koulun pihaa hiekoittaa kiinteistö. Mutta pyörätieluiska ei ole kenenkään vastuulla. Koulun sihteeri ilmoittaa närkästyneenä, että ”sen hiekoittaminen ei kuulu meille”, vaikka koulun oppilaat, opettajat ja oppilaiden vanhemmat liukastelevat tällä tienpätkällä. Mäki on todellinen jääramppi. Koululta neuvotaan, että meidän tulisi kulkea toista kautta, eli kiertää piiiitkä mutka. Se ei ole järkevää monestakaan syystä, mutta en mene nyt siihen.

Soitin Lahden kaupungin keskukseen ja kysyin kenelle voisin esittää hiekoitustoiveen. No, hiekoitus on ulkoistettu YIT:lle, ja sain numeron sinne. Soitin saamaani yritysnumeroon (en tiedä kuinka kalliiksi puhelu tuli) ja pitkien nauhoitettujen monikielisten tiedotteiden jälkeen esitin hiekoituspyyntöni asiakaspalvelijalle. Hän lupasi, että he tutkivat asiaa, että onko se heidän vastuullaan. Sanoin, että ei se ole, mutta voisitteko hiekoittaa silti. Toiveeni kuuntelija ei luvannut hiekoitusta, mutta sanoi, että ”eiköhän sitä talkoomieltä voisi sen verran löytyä”.

Nyt nähdään, että onko rakkauteni Lahteen yksisuuntaista vai molemminpuolista. Ollaanko me hyvänpäiväntuttuja vai onko tämä rakkautta myös jäisessä myötä- ja vastamäessä.

Okei, asetelma on epäreilu moneltakin kantaa. Lahti antaa joka päivä meille paljon hyvää mutta nyt minä alan niuhottaa yhdestä yksittäisestä tapauksesta. Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Minä olen perustellun toiveen esittänyt ja kauniisti pyytänyt korjausta selvään epäkohtaan. Tämä on siis reklamaatio. Miten on, Lahti?

Lisäys 11.4. Jäämäki hiekoitettiin samana päivänä aamupäivän aikana. Tänä aamuna oli mukava viedä eskarilainen kouluun, kun askel piti hyvin. Tiedän olleeni vähän kohtuuton eilisissä vaatimuksessani, mutta Lahti kuunteli toiveeni. Kukaan ”Joku” ei ole tietä hiekoittanut, vaan sen teki lahtelaisten parasta ajatteleva ihminen, ja hänen työnsä taustalla oli päätös toimia lahtelaisten parhaaksi. Niin että kiitos kaunis. Luottamukseni vahvistui 🙂

Onnen hetkiä naulaamassa

Ai perhana, joskus sitä vaan saa tehdä jotain niin mukavaa kuin naulata lammasturkista pöytään.

Olen tekemässä kaverin virkkaamaan vauvan peittoon lammasturkiksesta kääntöpuolta. Jotta turkiksesta tulisi mittatarkka ja kaikin puolin hyvä, se pitää ensin kastella lihapuolelta ja sitten kevyesti venyttäen naulata. Nämä kaksi isoa taljaa kuivuvat huomiseen ja sitten irrotan ne ja pääsen turkisveitsellä leikkaamaan palat muotoonsa ja ompelemaan.

*Niisk* Kevät on täynnänsä muutakin mukavaa. Koko talven kun on toimistossa istunut ja odottanut rankametsälle pääsyä, niin olo alkaa lumien sulaessa käydä levottomaksi. Että jos edes yhden kerran! Jos edes yhden tiukasti sidotun peräkärrykuorman harvennettuja koivuja sais metsästä kiskoa… tai edes yhden ison koivun sais pätkiä uuninpesän pituisiksi kiekoiksi ja kalisutella tuoreeltaan kirveellä kauniiksi lohkoiksi… Ja jos sen yhden kerran, niin josko sitten toisen ja kolmannenkin pääsis 🙂

Hyvää ruokaa ystäville

Viikonloppuna osui lammasruoka kerrassaan kohdalleen. Uskallan suositella tällaista muillekin.

Lampaankoipi otetaan jääkaappiin sulamaan hyvissä ajoin. Kun se on sulanut, tehdään marinadi, jossa on: Rypsiöljyä, valkosipulia, suolaa, salviaa, rosmariinia, minttua, inkivääriä, sinappia ja ripsaus sokeria. Koipi pyöritellään ja marinadissa ja annetaan sitten maustua jääkaapissa vajaan vuorokauden verran.

Koipi otetaan jääkaapista noin tunti ennen paistamista. Ensin paistetaan ilman foliota 225 asteessa noin 15-20 minuuttia. Sillä aikaa kuumennetaan punaviini, ei kiehuteta. Lampaankoipi otetaan ulos uunista, punaviini kaadetaan samaan vuokaan ja koko komeus peitetään huolellisesti foliolla. Sitten vaan takaisin uuniin ja lasketaan lämpö 150 asteeseen. Paistetaan noin viisi tuntia.

Sitten koipi otetaan uunista ulos. Paistoliemi otetaan kauhalla erilliseen kattilaan.Koipi peitetään huolellisesti foliolla ja otetaan esiin vasta just ennen tarjoilua. Liemi kuumennetaan ja suurustetaan kevyesti, ja niin on kastike valmis. Lampaankoiven ja kastikkeen kaverina maistuu hyvin vaikka puikulaperunat ja salaatti.

Pakkanen erottelee jyvät akanoista

Ha haa, onpa hauska seurata teinejä. Teinit todella tietävät mikä milloinkin on in ja mikä todellakin on out. Meillä Lahdessa teinit tietävät, että talvipukeutuminen on mummojen  ja nynnyjen hommaa.

Ei ole konsti eikä mikään kulkea syksyllä paljain päin ja ilman hanskoja. Vaan talvea kohti alkaa armoton pudotuspeli: Kuka sortuu lapasiin ja kuka kaulahuiviin? Kun lämmin pukeutuminen on kategorisesti epätrendikästä, niin tahdon voimalla työnnytään pakkaseen kesätamineissa.

Olen joskus kauan sitten toiminut trendiasiantuntijana eräässä muotoiluyrityksessä ja raportoinut silloin kaikista mielenkiintoisista ilmiöistä, jotka ovat hip ja cool. Nyt kirjoitan tällaisen metsurin trendiraportin talvipukeutumisesta ja samalla otan ensimmäisen trendiluotauksen kevääseen.

Talven kylmät kuukaudet erottavat tositrendikkäät mukatrendikkäistä. Ensimmäiset mukatrendikkäät lällärit sortuvat pipoihin ja hanskoihin jo joulukuun ensimmäisissä -10 asteen pikkupakkasissa. Ne, jotka oikeasti ymmärtävät tyylikkyyden päälle, eivät todellakaan anna pakkasen vaikuttaa pukeutumispäätöksiinsä.

Tosimuodikkaat teinit tunnistaa seuraavanlaisesta pukeutumisesta:

-Ei pipoja, lapasia, hanskoja tms ääreisverenkierron lämmikkeitä. Isot musiikkiluurit korvilla ovat hieman epäilyttävät, sillä ne on saatettu naamioida musiikinkuunteluksi, kun salaa halutaankin lämmittää korvia. Kehotan käyttämään pieniä korvan sisälle tungettavia kuulokkeita, jotta kylmänsietokyvystä ei tule epäselvyyttä. Jos pipoa välttämättä haluaa käyttää, se kannattaa laittaa päähän vasta sisään tultaessa.

-Takin on oltava auki mieluiten kokonaan, mutta vähintään kuitenkin 2/3 etuvetoketjun pituudelta. Kaulahuivia on mieluiten kartettava, mutta jos sellaista haluaa käyttää tyylisyistä, on kaulahuivin roikuttava solmimattomana alas. Myös pyöräillessä takin tulee olla auki ja takinliepeiden on annettava lepattaa takaviistoon.

-Avoimen takin alla on syytä käyttää löysää trikoopaitaa (joka ei saa olla tungettu sisään housunkauluksesta). Tytöt huomatkaa, että kaula-aukon on oltava avara.

-Jalkineiksi tytöille kelpuutetaan vuorettomat kesätennarit tai nappanahkaiset korkokengät. Pojille kesätennarit. Reiskat ja Ugibuutsit on syytä unohtaa.

-Housut pojille: Mieluiten löysät collegehousut tai farkut. Jollain konstilla on tehtävä selväksi, että niiden alla ei ole mamiksia eli pitkiä kalsareita. Tytöille: Legginsit.

Siinäs kuulitte. Nyt on kätevä tehdä oma tyylitesti: Moneenko kohtaan vastasit ”Kyllä, juuri noin minä pukeudun”? Niin että moneenko?

Kevään tyylipisteet on kätevä korjata talteen Mytäjäisten rannassa jäiden sulaessa. Kun huhtikuussa jäät alkavat sulaa, kokoontuvat teinit rantaan. Kun ensin on saanut tarpeeksi rähistä, kirkua ja hokea vi**ua, niin sitten on hyvä pulahtaa jäähileiden sekaan uimaan. Ja uimaan mennään nimenomaan vaatteet päällä. Ihan tarkkaan en tiedä, että miksi uidaan vaatteet päällä, mutta niin olen vain havainnut tehtävän. Sitten ajellaan märissä vaatteissa pyörällä tai skootterilla kotiin.

Tässä kohtaa, jos sallitte, antaisin pienen käytännön neuvon kaikille trenditietoisille: Kun itsensä oikein hyvin kylmettää, saa siitä kätevästi gynekologisen hiivatulehduksen (tytöt) tai eturauhastulehduksen (pojat). Hiivatulehdus paranee apteekista saatavilla reseptittömillä lääkkeillä, mutta eturauhastulehdus ei meinaa parantua millään.

Niin että muodikasta talven loppua ja kevän alkua kaikille!

 

Ajatuksia etelästä pohjoiseen

Kävin perheeni kanssa Madeiralla hiihtolomalla. Oi, oli mukava lomareissu. Madeira on Portugalille kuuluva saari Kanarian saarten pohjoispuolella. Luonnon ja nähtävyyksien ihmeellisyydestä varmasti löytyy netistä paljon juttuja, joten minä en ala hehkuttamaan niitä.

Monessa kohtaa tuli mieleen, että Madeira on jotenkin tutun oloinen. Se on kuin Toive-Suomi parhaimmillaan, hyvästä kulmasta katsottuna. Siellä kauppiaat eivät myyneet väkisin mitään vaan iloinen turisti sai itse hakeutua haluamiensa tavaroiden ja palveluiden äärelle. Ihmiset olivat ystävällisiä ja palvelualttiita. Yleinen hintataso ei ajanut meitä konkurssiin. Puistot olivat hyvin hoidettuja eikä graffiteja ollut missään. Ihmiset olivat ystävällisiä lapsille. Monessa kohtaa mietin, että olispa meilläkin tällaista!

Elämys oli jotenkin epäilyttävän siloinen ja ”tasaväinen”. Kun asiaa tarkemmin mietin, niin en nähnyt Madeiralla yhtään musliminaisen päähuivia enkä yhtään turkkilaista döner-kebab-burger-pita-ruokapaikkaa. Outoa. Ei yhtään kiinalaista tai thairavintolaa.

Iltaisin liikkuessani en nähnyt yhtään kerjäläistä tai prostituoitua. Enkä yhtään nuorisojoukkoa syljeskelemässä. En yhtään humalaista. Ei ollut yhtään uhkaavaa tai tungettelevaa tilannetta, ei edes silloin kun liikuin yksin. Ei ollut mitään sellaisia ikäviä tilanteita joita osaa odottaa kun lähtee reissuun.

Kaikki tuntuivat olevan portugalilaisia: fiinit bisnesmiehet ja -naiset, puutarhurit, taksikuskit, tarjoilijat, bussikuskit, kaikki. Madeira on todella eurooppalainen paikka, eurooppalaisempi kuin Eurooppa. Ihmettelin, miten se on pystyttykin pitämään niin ….tasalaatuisena. Miten ja miksi? Onko taustalla poliittinen rajaus niinkuin Ahvenanmaalla (Tänne saa asettua vain nämä ja nämä vaatimukset täyttävä ihminen)? Vai onko kyse maantieteellisestä eristyksestä (mihin en kylläkään usko, sillä onhan Suomikin maailman kylmällä laidalla melkein eristyksissä) vai onko Madeiralla niin kova paikallinen yhtenäisyys, että siellä ei ole muualta tulleille sijaa?

Madeiralla oli miellyttävää ja turvallista. En tiedä oliko se jotenkin epäilyttävää nauttia tilanteesta, jossa oltiin miellyttävän eurooppalaisen valtakulttuurin keskellä, ilman etnisiä vähemmistöjä. Outo tunne. Hämmentävää. Mutta yksi vähemmistö siellä osui kyllä iloisesti silmään: Saari on selvästikin gay-frindly 🙂

Kun matkustaa Pietariin, näkee siellä pääkadulla toinen toistaan upeampia nuoria naisia. 180 cm + korot ja niin hienostuneita ja upeita naisia, että huh huh. Ja Italiassa sama fiilis: Tyrmäävän tulisia seksikkäitä naisia silmänkantamattomiin. Suomalaista metsäläistä heikottaa. Mutta Madeiralla oli kotoisa olo: Tömäköitä reiteviä naisia, isoja neniä ja hasottavia hiuksia. Vähän kuin sellaisia varaosista koottuja arkinaisia: Ladasta korvat ja mersusta nokka. Sellaisia naisia, jotka eivät sipsuta silkissä, vaan reilusti tarttuvat töihin. Ja naisia ja miehiä, heitä oli kaikissa töissä. En erottanut saarella miesten ja naisten töitä.

Oli tosi jees reissu. Ajatukset jäivät surraamaan, mutta sehän on ihan hyvä 🙂

Kevättä etelärinteessä

Tässä on 8 vuotta vanha kuusiaita. Kaupunki istutti sen tonttimme rajalle näkö-melu-pöly-jne-suojaksi. Taimet olivan istutushetkellä noin 80 cm korkuisia. Kuuset ovat kasvaneet tosi hyvin ja antavat kaikenlaista suojaa.

Pari vuotta sitten kaupunginpuutarhuri neuvoi minulle miten aitaa hoitoleikataan: Vajaan kolmen metrin korkeudelta latvat poikki ja sivuja kavennetaan. Leikkaamisella tähdätään siihen, että kuusiaidasta tulisi tuuhea ja se kestäisi talvella lumen painon. Pitää leikata talvella, ennen kuin kuuset lähtevät tekemään vuosikasvua.

Toisin kuin lehtipuut, kuusi ei pysty kasvattamaan uusia oksia alhaalta rungosta. Kauhtuneita alaoksia leikatessa täytyy huolehtia, että oksaan jää vihreitä neulasia. Oksa pysyy hengissä kun siinä on vihreää.Jos leikkaa tapille, oksa on menetetty.

Talvinen tuuhea kuusiaita on hieno. Tuntuu melkein pahalta leikata sitä muotoon. Mutta leikattava on, muuten ei tule hyvä. Leikkaamattomasta kuusiaidasta tulee ajan mittaan kuivien karahkoiden ankea puolikalju risuaita. Tämä oli kolmas kevät kun tätä aitaa leikkasin.

Viikonloppuna leikkasin myös siperianhernepensasaidan, omenapuiden vesiversot ja luumupuiden ja päärynäpuiden venyneet latvat. Ja kattos vaan, jänistuhojakin löytyi! Olen syksyllä suojannut vain nuoret puut ja vanhat ovat saaneet pärjätä omillaan. Tässä on kuva vanhan omenapuun alaoksalta -hyvin näyttää maistuneen! Huvittava tuo kiehkura. Oikein on kourutaltalla nykerretty puun kuorta 😀

Hempeys on uusi musta

Elän miesten keskellä ja saan seurata miehistä ajatuksenjuoksua. Se on hauskaa. Viimeaikoina talomme on vallannut kaikenlainen herkkyys ja ihanuus. Teini-ikää lähestyvä esikoinen perusti viime syksynä Keijupalvelu-nimisen melkein oikean yrityksen, ja nyt Keijupalvelu tuottaa kaikenlaisia ihania prinsessoita. Ensimmäisessä kuvassa äitiprinsessa pienen vauvaprinsessan kanssa. Toisessa kuvassa prinsessa, yllään arvokas puku ja hieno kruunu. Laurin Keijupalvelu tekee kaikenlaisia kuvituksia, myös tilaustöitä.Artistilla on vahva visuaalinen tatsi ja varma käsiala.

.

.

.

.

 

Meillä on suloinen syntymäpäiväsuma aina näin keväällä. Synttäriputken aloittaa rakas puolisoni. Jonkinlainen hempeys on häneenkin iskenyt, sillä toivomuksena oli vaaleanpunainen kakku raikkaalla jugurttihenkisellä täytteellä. Näin pyrin tätä toivetta kohti: Tein ison nelikulmaisen vaalean kakkupohjan. Kakkupohja jäähtyi rauhassa ja sitten leikkasin sen 3 kerrokseen. Kostutin kerrokset herukkamehulla ja täytin metsämansikkasoseella, tavallisella mansikkasoseella ja vadelma-rahka-täytteellä. Annoin kakun mehustua yön yli. Aamulla tein kermavaahto-rahka-vaahdon ja värjäsin sen punajuurella heleän vaaleanpunaiseksi. Tätä ihanuutta kakun päälle ja vaaleanpunaisia karkkeja. Ja tietysti kynttilät. Kakku onnistui niin kivasti, että koko kakku meni juhlapöydästä, eikä muruakaan jäänyt yli. Metsämansikat antoivat kakulle aivan erityisen suloisen maun.

Kun kauneus ja ihanuus yleensä liitetään tyttöihin, unohdetaan ja sivutetaan miesten ja poikien kauneus. Toivon, että kaikki miehet pelkäämättä tunnistaisivat itsestään sisäisen prinsessan. Ei pidä antaa sukupuolen rajoittaa sisäistä kauneutta, prinsessa on meissä jokaisessa. Yksi etujoukko sisäisen kauneuden miehistä ovat ponittajat.

Tylytys ja mökötys ovat so last season. Hempeys on uusi musta!

Luokatonta kookossotkua

Minulla oli tekeillä kanakeitto, ja siihen olisi sopinut kookoskerma oikein mukavasti. Siispä otin kaapista viikko sitten ostetun purkin, jossa lukee ”Coconut cream”.

Purkissa olikin tällaista sotkua. Harmaata lientä ja kookoshiutalekökköä. Ehdin jo lappaa suurimman osan tökötistä kompostipussiin, mutta ajattelin vielä napata kuvan. Tämä ”kerman” valmistusaineet ovat: Kookoskerma, vesi, stabilointiaineet E407, E412 ja E415. Purkin kyljessä kerrotaan ”No Preservatives! No Flavourings! No Colourings!”. Uskoo ken tahtoo.

Välipala-aatelia

Aikaisemmin laitoin tänne koitarvemetsuriin kuvia naudan kielen keittämisestä. En saanut leikkeleistä tai valmiista kielileike-voileivistä yhtään kuvaa, sillä ne katosivat juhlavieraiden suihin niin nopeasti. No, nyt tulee kuvia leikkeistä ja valmiista leivistä.

Raaka kieli siis pestään huolellisesti ja keitetään hyvinmaustetussa vedessä noin 3 tuntia (välillä pitää lisätä vettä). Keittämisen jälkeen se huuhdellaan kylmällä vedellä ja kielen pinta kuoritaan pois. Jäähtynyt kieli kääritään tuorekelmuun ja annetaan olla jääkaapissa yön yli (jos suinkin maltetaan).

Aamulla leikataan saaristolaislimpusta viipaleita. Niille vähän voita ja vahvanmakuista juustoa. Sitten kielestä leikataan noin puolen sentin paksuisia viipaleita ja asetellaan ne leipäviipaleille. Lopuksi rucolasalaatista vähän vihreää leivän päälle ja tomaatinviipaleita. Hui miten hyvää! Maistuu lapsille ja aikuisille.

Ehkä joku saattaa ajatella, että kieli on vähän ällö juttu. Onhan se toki varsinkin raakana vähän ”raavas” ilmestys. Mutta ruokaan kannattaa suhtautua luonnontuotteena, ei minään sellaisena, jota ostetaan muovipaketissa määrämittaisena. Kieli on 100% lihaa ilman mitään lisäaineita tai leipomoalan aineksia. Ja jos kieltä ei ole koskaan maistanut, niin kannattaa maistaa nyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä luopua epäluulostaan 🙂

Terve taide!

Olen saanut tänään kokea upean (taide-)elämyksen: Kävin Päijät-Hämeen keskussairaalassa päiväkirurgisessa polven tähystysleikkauksessa.

Menin aamulla sisään 7:30. Minut otettiin kivasti vastaan ja ohjattiin vaihtamaan sairaalavaatteet ylleni. Oho! Viimeksi olen ollut näissä sairaalavaatteissa synnyttäneiden osastolla vuonna 2006. Vaatteiden pukeminen tuntui omituiselta aikamatkalta.

Kohta jo pääsin lääkärin ja hoitajan haastatteluihin. Kaikki ok, puolen tunnin odotus ja kutsu leikkaussaliin. Tänne päin, ole hyvä! Kävelin televisiosarjoista tuttuun leikkaussaliin. Ja pitkälleen tuohon, noin, sydänmittareita rintaan kiinni ja kanyyli käteen. Ja sitten tuleekin jo anestesialääkäri, polvet kiinni leukaan ja spinaalipuudutuspiikki selkärankaan. Ja niin lähti tunto ja minun jalastani tuli lääkärien jalka. ”Tuntuuko missään?” kysyy hoitaja, ”leikkaus alkoi jo”. Katselen ruudulta miten pieni kamera luikertelee polvessani. Kirurgi selittää opiskelijalle ja minulle reisiluun päätä, nivelen rakennetta ja niitä harmeja, joita nyt ollaan leikkaamassa pois. Jossain välissä annettu rauhoittava lääke ja ylläni oleva lämmin peitto varmistavat oloni raukeuden. Kuvaan ilmestyy suriseva metallihäkkyrä, ja kysyn kirurgilta että mikä keritsin tuo on. No se oli just se höylä, jolla nivel siistittiin. Irtoroskat imuroitiin pois, hasottavat riekaleet höylättiin pois ja repeämää siistittiin. Kun kirurgi oli valmis, kiitin häntä ja sanoin, että oli upeaa seurata tällaista taidekäsityötä. Kerrassaan wau, ihan mieletön taide-elämys.

Sairaalareissuun sisältyi pientä komediaakin. Kun jalasta otettiin leikkauksen jälkeen kiristysside pois, alkoi koko kehoa vapisuttava tärinä. Mistä lie tuli. Puhekin meni pelkiksi ta-ta-vu-vu-p-p-puu-puurrr-rroksi kun kieli tärisi suussa ja leuka löi loukkua. Sairaanhoitajalla oli siihen joku mukava lääke, joka lopetti vapinat. Sitten sain heräämössä köllötellä ihanan lämpöpeiton alla tunnin verran. Lopuksi sain hyvää ruokaa ja kotiuttavalta hoitajalta ohjeet, lääkkeet ja reseptit. Omin jaloin ulos sairaalasta ja heippa!

Paljon kuulee ikäviä juttuja terveydenhuollosta. Mutta minulla on vain hyvää sanottavaa tämänpäiväisestä keikasta. PHKS = Päijät-Hämeen keskussairaala on huippupaikka 🙂 Tilat, hoitajat, lääkärit ja koko prosessi. Kaikki. Metsuri kiittää ja kumartaa!

Viikunasta villahousu, taide-elämyksestä täpinä

Sain joululahjaksi lipun Hair-musikaaliin Lahden kaupunginteatteriin. Kiitos lahjasta! Istuimme iloisen seurueen kanssa paikoillemme ja katselimme, kun maastopukuasionen Hector lauleli kadonneista kukista.

Sitten lavalle juoksi iso lössi kauniita nuoria mimmejä ja kosseja, kaikilla pitkät tukat hulmuten. Oli batiikkivärjättyjä vaatteita, iloista ja kirjavaa. Hippejä.

Musiikki oli hyvää ja lavalla oli kova meno päällä. Yleisöä osallistettiin. Nnnggh, painauduin syvemmälle penkkiini. Huomasin, että näytöksen aikana ympärilläni osa ihmisistä pyyhki silmiään ja lauloi mukana. Yleisöä kannustettiin yhteislauluihin ja osa porukasta antoi tulla oikein koko proletaarisella voimallaan. Lavalta näytettiin sormilla peace-merkkiä, ja yleisöstä näytettiin sormimerkkejä takaisin. Hairin tarina oli selvästi monelle ennestään tuttu ja heillä oli siihen jonkinlainen side tunteen tasolla. Tai ehkä jopa sellainen mahtava yhdistävä sukupolvikokemus. Minä huhuilin sukupolvien välisen kuilun väärällä puolella ja olin ihan pihalla. Näin vain ihmisiä lavalla juoksentelemassa, yritin saada sanoista selvää, pysyä perillä henkilöistä ja kuuntelin kivaa musiikkia.

Hairissa minulle kirkastui yksi asia: Kulttuurin miesvetoisuus tässäkin kohtaa. Musikaalissa oli kaksi päähenkilöä: Tummatukkainen mies ja vaaleatukkainen mies. He kipuilivat armeijan kanssa. He tekivät näkyväksi nuorison mieliä kuohuttaneet tunteet. Naisten osa oli olla a)sankarille paksuna b)sankarin äiti c)mustaihoinen d)sotatantereella kulkeva puhdas enkeli. Äh, taas tätä samaa.

Kulttuureissa ja virtauksissa on niin usein tämä sama kuvio: Miehet riehuvat ja naiset näyttävät teemaan sopivilta. Onko naisen kannalta juurikaan väliä, että istuuko hän nahkavaatteissa moottoripyörän takaritsalla vai seisooko hän skeittihenkisesti pukeutuneena rampin reunalla? Onko hän batiikkivaatteissaan raskaana hulttiohipille vai glitterivaatteissaan jalkapallotähdelle? P**kanmarjat, sitä samaa se on, olla tunnelmaa kannatteleva statisti, sivuhenkilö.

Sain Hairista musiikillisen elämyksen ja roskan silmääni.

Päältä sytyttäminen on pätevä homma

Sanomalehti Kalevassa on keskusteltu ahkerasti tulen sytyttämisestä. Tässäpä kom-menttini siihen, että onko pesällisen päältä sytyttäminen pelleilyä vai ei.

Ensimmäisessä kuvassa on vuonna 2007 valmistuneeseen arinalliseen pönttöuuniin sytytetty pesällinen. Melko pieniä puita. Havupuuta ja koivua sekaisin. Alla vähän isompia känkkyröitä ja päällä pari pientä kalikkaa. Ylimpänä kaksi tuohenkiehkuraa ja paperinen rytätty karkkipussi. Syttyi kerrasta.

Kahdessa alimmaisessa kuvassa on tulet sytytetty noin vuonna 1917 valmistuneeseen arinattomaan pönttöuuniin. Ensimmäisessä kuvassa on sekapuuta ja toisessa kuvassa on puusepältä saatua koivua: pieniä kalikoita ja isoja leveitä sahauksia. Alimmaiseksi arinattomaan uuniin laitan aina kaksi puuta poikittain, jotta saan ilman kiertämään . Niiden päälle sitten melko väljästi isompaa puuta ja päälimmäiseksi pientä. Ensimmäisessä kuvassa sytykkeenä kananmunan kenno ja uunin edestä lakaistut puuroskat (lähti toisella tikulla). Toisessa sytykkeenä kaksi vessapaperirullan hylsyä ja nuhanenän niistopaperia (lähti kerrasta). Kerron sytykkeet sen vuoksi, että Kalevassa muutamat vääräleuat arvelivat, että pesällisen päälle pitää hulauttaa bensiiniä, jotta syttyisi. No ei tarvi. Sytytyksen ainoa pulma on se, että välillä on niin kova veto, että se meinaa puhaltaa pienen liekin sammuksiin. Joskus täytyy sytytyksen ajan pitää peltiä hetken pienemmällä, että on sytytysrauha. Niin ja miksi sitten sytyttää päältä? No siksi, että vanhaa uunia täytyy lämmittää hellästi, ei saa tulla liian kovia ja nopeita lämmönnousuja. Päältä sytytetty pesällinen palaa maltillisesti eikä tupsuta mustaa savua piipusta, vaan palaa puhtaammin. Iloisia pakkasia kaikille lämmittäjille!

.

Sanojen suvuista

Tämän päivän lapsille ”talli” taitaa tarkoittaa enemmän formulaa kuin hevosia ja ”täti” enemmän kaupan myyjää kuin äidin tai isän siskoa. Myyjiä riittää, mutta oikeita sukulaistätejä on harvassa.

Joulu on perheiden aikaa. Joulu on kova niille, joilla perhe on syystä tai toisesta sirpaleina maailman tuulissa. Perhe voi olla hajonnut tai sitä ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Tai ehkä se on sellainen tynkäperhe, sellaisiakin on paljon. Muina aikoina asian kanssa pärjää ihan jees, mutta jouluna perhe ja suku ovat ylen määrin tapetilla.

Perheen käsitteessä -ymmärtääkseni- on kyse siitä, että ihmiset ovat toisilleen jotain: tätejä, siskoja, lapsia jne. Laajemmin käsitettynä perheessä voi olla toiselle myös käly (puolison sisar, veljen vaimo tai puolison veljen vaimo) tai vaikka lanko (puolison veli, sisaren mies tai puolison sisaren mies). Lisää ihania sukulaisuuden sanoja tästä Wikipedia-linkistä. Vaan entä jos ei ole kenellekään mitään? Kuka tai mikä ihminen silloin on?

Useimmat perheet ovat nykyään pieniä. Kun on perheen ainoa lapsi, ei voi ymmärtää veljen tai siskon käsitettä. Jos yksilapsisen perheen lapsi saa yhden lapsen, tämä syntyvä lapsi ei tule ymmärtämään tädin, sedän tai serkkujen käsitteitä. Paljon on lapsia, joilla ei ole toisen vanhemmankaan käsitettä. Mietin näitä sukulaisuuden sanoja: Sitä myöten kun niitä ei tarvita, sammuvatko ne hiljalleen? Vai tuleeko ”tädistä” pysyvästi vain kaupan täti?

Yksityisyys ja henkilökohtainen itsenäisyys ovat meille suomalaisille tärkeitä. Ihminen on itte kuin koiranpaska mättäällä. Yksityisyyden kääntöpuoli on yksinäisyys. Pohjoistuuli tuntuu kovemmalta ja kylmemmältä kun ei seiso missään joukossa. Jouluna on paha olla vain ”minä”.

Lihapullataikina

Tässä on tulollansa lampaanlihaisia lihapullia. Jos joku vaikka kaipailee hyvää lihapullataikinan ohjetta, niin tässä tulee. Mausteita kannattaa vaihdella jauhelihan mukaan.

1 purkki kermaviiliä, 2 kananmunaa, ropsaus suolaa, valkosipulia, rosmariinia, minttua ja mustapippuria. 1 dl couscousia tai korppujauhoja. Nämä sekaisin ja anna turvota noin 5 minuuttia. Sitten sekoita joukkoon 800 g jauhelihaa. Anna taikinan levähtää hetki. Sitten pyörittele taikinasta lihapullia pellille. Paista 200 asteisessa uunissa 10 min. Ota uunista ja kääntäen lado pienempään vuokaan, jossa lihapullat ovat ihan kylki kyljessä kiinni. Kaada 2 dl kuohukermaa lihapullien päälle. Paista 10 min. Valmis!

Ps. Laitoin tähän taikinaan myös vähän grillimaustetta. En sen vuoksi, että se olisi erityisen tyylikästä tai lampaanlihalle sopivaa, vaan ihan muuten vaan 🙂

Mitä syödä?

Olen ollut nyt vajaan puolitoista vuotta toimistotöissä. Näissä hommissa saa istua, saapa hyvinkin. Kroppa kestää tällaista työtä huonosti: Selkä on kipeä ja takareisissä on särky sellainen, kuin olis vähintään aortta poikki. Painoa on liki mahdotonta hallita, kun perusliikkuminen on niin vähäistä. Hankalinta on kuitenkin vatsan toimimattomuus. Tuntuu kuin olisi käsijarru päällä koko ajan. Vatsa ei kestä leivän eikä pastan syömistä. No mitä sitten syödä? En ole kummoinen porkkananpurija enkä saata nälässäkään olla.

Tässäpä matkan varrella hyväksi havaittu vinkki leivän korvaamiseen (ohje kahdelle): 500 g maustamatonta jugurttia (halvimmillaan Lidlissä 0,69e/500g), jäisiä mansikoita, mustikoita tai vadelmia tms ja päälle ropsaus sokeria. Koko homma tehosekoittimella sileäksi. Tulee hyvä. Toimii myös mangoversiona (mangoviipaletölkki noin 1e, ja on mangoa kuulemma pakasteenakin). Tämä on oikein hyvä aamu-,väli- tai iltapala.

Oikeaa ruokaa on myös pakko saada, muuten tulee hulluksi. Kaalinlehdistä ja kuivasta salaatista sitä tulee vain pahalle päälle, mutta tällainen toimii: Rucolasalaattia ja tammenlehtisalaattia, tomaattia, kurkkua ja paprikaa kulhossa sekaisin. Siihen paahdettuja pinjansiemeniä tai muita salaattihöystöjä. Näistä tehdään annos lautaselle ja ropsutellaan päälle vahvanmakuista juustoraastetta tai fetakuutioita. Kaiken kukkuraksi hyvin maustettua paistettua broileria. Näillä pärjää metsurikin 🙂