Halaaminen on terveellistä -melkein kaikille

Yhtenä monista töistäni ohjaan ryhmäliikuntaa. On mukava tsempata ihmisiä, soittaa vetävää musiikkia ja hikoilla porukalla. Todella jees. Kävipä tässä eräänä iltana sillä tavalla, että tunnin jälkeen eräs viimeisenä salissa ollut miesasiakas tuli kiittämään tunnista. Hänellä oli ollut kova viikko ja raskas päivä mutta tämän innostavan tunnin jälkeen hän koki olonsa tosi hyväksi. Hän sanoi ”Nyt on pakko halata” ja lähestyi minua. KLING KLING KLING soi päässäni samalla sekunnilla. Ei, minä en halunnut halata häntä.

Olin tässä eräänä päivänä puolitutun iäkkäämmän ihmisen mukavissa syntymäpäiväjuhlissa. Minua kahmattiin milloin kenenkin puolitutun kainaloon halattavaksi vaikka kuinka yritin kättä tarjota kättelyä varten.

Seurasin kummaa näytelmää taas kerran: Puolisoni sukulaiset kättelivät puolisoani (miestä) ja halasivat minua. Miksi? En takuulla ole heille läheisempi kuin heidän sukulaispoikansa. Miksi ihmeessä he minua halasivat? En ymmärrä. Minä pidän näistä ihmisistä, mutta kättely riittää oikein hyvin. He katsoivat kättelemään ojennettua kättäni ja sanoivat “Noo, halataan!”

Halaaminen on tunnetusti ja tutkitusti tärkeää. Se nostaa endorfiini-serotoniini-entsymyskiinis-pyskiinis-tasoja ja saa ihmisen tuntemaan hyviä ja kauniita tunteita. Läheisyys niinpä niin, kosketus juupa juu, ihmiselle tärkeää, niin on.

Mutta. Halaaminen on sidoksissa sukupuoleen: Halattava on lähes aina nainen.

Olen pohtinut tätä lukemattomat kerrat aikaisemminkin: Miksi miehet ovat innokkaita halaamaan naisia, mutta eivät toisia miehiä? Vaikuttaa, että naisen henkilökohtaiselle alueelle on helpompi tunkeutua kuin miehen henkilökohtaiselle alueelle. Miestä kätellään ja naista halataan. Vai olisiko hikinen miesjumppaaja mennyt kiittämään hikistä miespuolista ryhmäliikuntaohjaajaa halauksella kivan tunnin jälkeen? No way in hell.

Syntymäpäiväjuhlissa kohtasin ikäiseni miehen, jonka olin tavannut kaksi kertaa aikaisemmin. Ojensin hänelle kättä tervehdystä varten, mutta hän sanoi: “Naiset halataan” ja hän halasi minua. Ääni päässäni sanoi, että älä nosta meteliä tästä. Hys hys nyt vaan, kestä hetki, kohta tämä on ohi. Tilanne tuntui minusta vastenmieliseltä. Mies oli varmasti mukava ihminen, eikä hän tarkoittanut pahaa. Harmi syntyi omien ajatusten ja toiminnan ristiriidasta.

Onko minulla muka velvollisuus antaa puolituttujen ja tyystiin tuntemattomienkin miesten halata itseäni? Miehet haluavat näyttää olevansa tunteellisia ja empaattisia, he haluavat toivottaa minut tervetulleeksi ja kiittää sydämellisesti, joten tulehan tyttö, nyt halitaan!

Minulle henkilökohtainen tila on tärkeä. Ojennetun käden mitta on minun, eikä sitä lähemmäksi muiden passaa tulla.

Olen pohtinut kohteliaita keinoja ajatusten ja toiminnan yhteensovittamiseksi. Olen pohtinut, miten viestisin sosiaalisissa tilanteissa, että en halua halata. On hassua, että keinoja miettiessäni pyrin kaikin keinoin olemaan loukkaamatta ihmisiä, jotka vasten tahtoani yrittävät  tunkeutua henkilökohtaiseen tilaani. Eikö henkilökohtaisen tilan pitäisi olla itsestäänselvyys? Miksi minun tarvitsee olla vaivautunut ja nolostunut siitä, että en halua päästää jokaista puolituttua serkunkaimaa iholleni?

Olen opetellut tällaiset kohteliaat sanat: “Kätellään.” Katson silmiin ja sanon sen, kun joku pyrkii halaamaan. Jos “Kätellään” ei tehoa, sanon selvemmin: “Kättely riittää”. Viimeisenä keinona selkeä “Ei”.

Ja se hikinen jumppaaja ei sitten halannut minua. ”EI” toimii. Suosittelen. Rajat on pidettävä.

Mainokset

Feminismin oppitunti pienen kiroilun kera

Ei jumalauta. Tänään on ollut henkisen kasvun päivä.

Aamulla asennettiin kattohuopaa ja reunapeltejä. Niitä piti asemoida ja lämmittää. Tutulla työmiehellä oli apumies mukana. Sanoin, että jättäkää vaan ne naulattavat rivit mulle niin voitte siirtyä eteenpäin. Ja sitten se tuli. Apumies sanoi mulle omalla työmaallani, että ”Tämä on miesten homma”.

Ei ssshaattana. Vain se tuli mieleen. Silmäkulma nyki. Tuttu työmies ryki. Sssshaatanan shaattana. Apumies jatkoi, että hän se ei siivoa eikä laita ruokaa eikä pese pyykkiä. Että jos jotain pyydetään tekemään, niin ne pitää tehdä pari kertaa niin huonosti, että ei pyydetä uudestaan.

Huopanaulojen naulaaminen miesten hommaa. No, ajattelin siinä sitten, että eipä minun elämäni ole tuollaisen lentojätkän määriteltävissä, että antaapa nyt olla koko asia. Vaan ei mennyt kuin hetki. Olin siirtämässä tikkaita. Taas se tuli: ”Tämä on miesten hommaa”.

Maailmassa on niin paljon tilanteita, joissa nielen kaikki paskapuheet. Aina uudestaan ja uudestaan ajattelen, että antaa nyt olla. Yleensä se tapahtuu työkuvioissa. Joku nilkki letkauttaa jotain machokukkopaskaa. Ajattelen niinä hetkinä sitä rahaa, mikä tilille kilahtaa kun hoidan tämän työkeikan suoralla naamalla. Tai jossain luennolla joku joka on minua korkeammassa asemassa osoittaa paikkani jollain kusipäisellä letkautuksella ja johon en sosiaalisen paineen vuoksi voi vastata mitään. Aina vain ajattelen, että antaa mennä nyt vaan, kohta korvennus helpottaa.

Tunteiden hallinta on osa aikuisuutta. Pidetään pokka. Ei provosoiduta. Mutta kun kuulee sovinistisen aivopierun omalla työmaallaan ihmiseltä, jonka palkan itse maksaa, niin se on jo liikaa.

Sanoin tälle 4-kymppiselle sänkinaamalle, että älä ala tuolle linjalle. Tämä on minun työmaani. Apumies yritti, että vitsihän se vain, enkö vitsiä ymmärrä. Sanoin, että täällä vitsaillaan muista asioista. ”No an-teek-si.”

Ajattelin hieman jäähdyttää tukkaani naulaamalla levyjä seinään. Valmistelin kamppeita, ja kohta saapui apumies. ”Otan sun vasaran”, se sanoi ja lähti hommiinsa. Ei shaa….. Ei tarvitse edes kysyä, että jos olisi mies, olisiko se ottanut vasarani. Ei olisi. Vaan koska olen nainen, se otti. Mun vasaran, jumalauta, mun työkalun.

Ajattelen feministejä. Leikkiä ymmärtämättömiä ja huumorintajuttomia naisia. Eivät ymmärrä vitsejä, ihan läpällä heitettyjä juttuja. Ne naiset purevat kun niitä ärsytetään.

Minulla on teoria näistä läpistä. Niillä testataan, että kuinka pitkälle kestää mennä. Niillä mies testataa, että päästääkö tämä bitch mut niskan päälle. Ja ai jumalauta kun meitä naisia on vuosisatojen ja vuosituhansien ajan opetettu aina vaan olemaan kohteliaita ja ystävällisiä ja kääntämään toinenkin poski. Olemaan huomaamatta rajaloukkauksia ja odottamaan, että tilanne menee itsestään ohi. Että se pöytään tunkeva öykkäri kyllästyy ja lähtee. On opetettu väistymään. Tai valehtelemaan, että mun mies tulee ihan kohta.

Lukemattomat kerrat olen katsonut poispäin. Jättänyt oman paikkani ja väistänyt kun machokukko on tullut ja ottanut tilan. Ollut ”ymmärtämättä” likaista flirttiä tai suoranaista loukkausta. Hymyillyt vaikka olisi pitänyt purra.

Tänään katkesi kamelin selkä. Ja oikeastaan se oli hyvä kokemus. Paskansietokykyni on ollut aivan liian korkea aivan liian pitkään. Taidan jättää seinänvieriä pitkin kävelemisen vähemmälle, oikaista selkärangan ja lähteä terottamaan hampaita.